Kaikille heille, jotka uskaltavat unelmoida

En tiedä miten tämän kirjoituksen aloittaisin. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi sanottavaa. Päinvastoin – ajatuksia joita haluaisin sinulle näiden sanojen kautta välittää on niin paljon, että mieleni on solmussa. Miten muodostaa lauseet järkeväksi, luettavaksi kokonaisuudeksi?

Niin paljon sanottavaa, mutta ainoastaan rajallinen määrä sanoja.

Ehkä loogisinta on aloittaa sieltä, mistä kaikki alkoi. Syntymästä. Tuosta hetkestä, jolloin et vielä osannut puhua, liikkua ja olit tietämätön siitä, miten maailma pyörii. Kun sinulla ei ollut harteillasi huolia, vaan maailman siistein juttu oli nukkua, syödä ja vain olla. Pystyit halutessasi uppoamaan tajuttomuuden tilaan, johon ainoastaan vastasyntyneillä on sisäänpääsy. Mieltäsi osoitit huudon ja itkun avulla, ilman että se oli sosiaalisesti vaivaannuttavaa. Siis sinulle, vanhempasi saattoivat bussissa ja muilla julkisilla paikoilla kokea monenmoisia tunteita. Mutta tämä on ihan oma tarinansa, joka on vain vanhempien tiedossa.

Pikku hiljaa vuosien varrella opit ja kehityit. Huuto ja itku vaihtuivat nauruksi, nauru sanoiksi ja lopulta selväksi puheeksi. Ennen kuin vanhempasi tajusivat, pingoit pihalla joko yksin tai muiden lasten kanssa ja opit lukemaan. Innostuit (lähes) kaikesta. Jo tuolloin sinulle oli jollain asteella selvää mistä nautit ja mistä et. Tai jos ei ollut, niin ainakin pikku hiljaa löysit ne kuuluisat ”omat juttusi”. Muistatko mitä ne olivat? 

Tuli myös aikakausi, jolloin ilmoitit kaikille kiinnostuneille, mikä sinusta tulee isona. Lääkäri, taikuri, kirjailija, laulaja, näyttelijä, astronautti, eläintenhoitaja, joulupukki…  Vaihtoehtoja oli maailmassa valtavasti ja koit kaiken olevan mahdollista. Muistatko miksi sinä ilmoitit tulevasi? Pitkään ihmiset pitivät innostumistasi söpönä. Vuosien vieriessä huomasit kuin salakavalasti säröäänten saapuneen ihastelun rinnalle. Ihmettelit näitä hetkisen, mutta jatkoit matkaasi eteenpäin. 

Miksi minusta ei voi tulla astronauttia?”

Viimeistään 9.luokalla kysymykset tulevaisuuttasi koskien saivat painostavia sävyjä. Painostus ei ehkä tullut suoranaisesti lähipiiristäsi vaan oli aistittavissa yleisestä ilmapiiristä. Elämääsi saapuivat ”portinvartijat”, jotka kyseenalaistivat unelmasi ja suunnan johon olit menossa. Jos ennen kaikki oli mahdollista, niin yhtäkkiä pohdintojen rinnalle saapuivat portinvartijoiden toteamukset;

Täytyy opiskella että sinne pääsee, aiotko hakea lukioon vai ammattikouluun? Ja mitä haluat tämän jälkeen?”

Itse olit tässä kohtaa todella hämmentynyt. Elämässäsi oli jatkuvia muutoksia jo puhtaasti hormonaalisen kehityksen myötä ja maailma näytti erilaiselta. Todennäköisesti pohdit, että miten sitä voi tietää mihin suuntaan haluaa edetä, hyvä kun selviää koeviikosta. Lisäksi et malttanut odottaa, että täyttäisit 18-vuotta ja olisit täysi-ikäinen. Näit jo silmiesi edessäsi vapauden, joka häämötti lähellä, mutta silti niin kaukana. Maailma olisi tuolloin avoin ja kaikki mahdollista. Miksi ihmiset siis jatkuvasti vouhottivat siitä, mitä haluaisit elämässäsi tehdä?

Samanikäiset luokkakaverisi eivät iloksesi vaikuttaneet myöskään tietävän mihin tie oli viemässä. Paitsi ehkä se Liisa, joka aina kertoi suuntaavansa oikikseen tai Pentti, jolle oli pedattu lääkärin uraa pikkupojasta. Mutta tiesivätkö hekään oikeasti mihin olivat menossa?

Se on salaisuus, johon ainoastaan heillä on vastaus.

**********

Viimeistään toisen asteen tutkinnon jälkeen ihmisten tiet haarautuvat. Osa suuntaa korkeakouluun, toiset töihin ja kolmannet pitämään välivuotta. Ehkä jopa kahta, kolmatta tai neljättä. Vuosien määrällä ei kuitenkaan ole väliä vaan sillä, että olet tässä hetkessä juuri nyt ja sillä mitä olet kokenut. Vuodet ovat muokanneet sinua ihmiseksi, joka olet tänä päivänä. Todennäköisesti olet kohdannut epäilyä, joutunut kyseenalaistamaan unelmasi ja tekemään päätöksiä, jotka ovat tuntuneet epämukavilta. Vanhojen unelmien tilalle on tullut uusia, osa vanhoista on toteutunut ja osa ei. Mikäli olet pitkään kävellyt päin seinää saatat kokea ajautuneesi polulle, jonka joku toinen on sinulle määrittänyt ja katkerana katselet kun muut toteuttavat unelmiaan joka päivä.

Seuraava lause voi nostaa piikkisi pystyyn, etenkin jos tunnistat itsesi katkeroituneesta olotilasta. Mistä tiedän tämän? Koska olin aikoinani katkera. Ja siinä on muuten tunne, jota vihaan sydämeni pohjasta. Kyseinen tunne ei anna mitään, ainoastaan ottaa. Koin, että hypin toisten pillin mukaan eikä itselläni ollut sanavaltaa. Oli helpompaa syytellä muita ja olla vihainen maailmalle, heittäytyä itsesääliin, kuin hyväksyä seuraava ärsyttävän totuudenmukainen lause;

Ainoa henkilö, kuka pystyy vaikuttamaan elämääsi olet – sinä itse.

Ainoastaan sinä pystyt päättämään, mitkä unelmat ovat _itsellesi_ tärkeitä ja mitkä haluat toteuttaa. Ainoastaan sinä voit tehdä töitä näiden toteutumisen eteen.

Ja ainoastaan sinä voit päättää, mikäli on aika jättää jokin unelma taakse ja suunnata kohti uusia. Se ei ole kenenkään toisen ihmisen päätettävissä.

Ihmiset epäilevät, siitä ei pääse mihinkään. Mutta se miten nämä epäilevät lauseet käsittelet ja hyödynnät on omalla vastuullasi. Elämässäsi tulee aina olemaan niin portinvartijoita kuin kannustusjoukkoja. Ja joskus kannustusjoukoissasi seisoo vain yksi ihminen. Sinä itse. Mikäli jotain haluaa koko sydämestään, on oltava valmis näyttämään portinvartijoille, että he ovat ”väärässä” ja sinä onnistut. Tästä voi seurata mutinaa, mutta mitä sitten. Portinvartijoiden sanoissa on myös silloin tällöin pala kullanarvoista totuutta, jota kannattaa tarkastella samalla positiivisella innolla kuin kannustajien sanomisia. Tarvitsemme elämäämme molempia, niin portinvartijoita kuin kannustajia, jotta pystymme etenemään ja kasvamaan ihmisinä. Jokaiselta vastaantulijalta voi aina oppia jotain.

Tässä kohtaa huomautan, että jos sinua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti ja väärin tulee tästä keskustella. Meinasin ensin kirjoittaa ”keskustella rakentavasti”, mutta koska ihmisiä tässä vain ollaan ei ole realistista olettaa, että pystyisimme aina kyseiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemme olisi vastuussa teoistamme tai sanomastamme.

Kuvittelemme ihmisten miettivän omia tekemisiämme paljon kauemmin, kuin mitä he oikeasti käyttävät kyseiseen aikaa. Mikäli et usko tätä, kannattaa kääntää katse menneeseen. Muistatko miten koulukaverisi mokasi esityksessä? Todennäköisesti et, koska muistat vain sen miten sinua jännitti oma vuorosi. Kun sisäistin tämän tajusin, ettei ole mitään järkeä antaa ajatuksen ”mitäköhän muut ajattelevat” hidastaa itseään. Eivät ne muut kauaa jaksa ajatella ja jos jaksavat – saavatpahan puhuttavaa.

Ymmärrän, että kaikilla maailman ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia mitä unelmien tavoitteluun tulee. Tämä on kuitenkin asia, johon en pysty tällä sekunnilla vaikuttamaan. Haluan kuitenkin kannustaa kaikkia niitä, joilla on mahdollisuus ja unelmia, tekemään edes pienen liikkeen unelmansa eteen joka päivä. Tai edes joka viikko. Pienistä askelista syntyy polku, jonka päässä tajuat eläväsi keskellä unelmaasi. Ennemmin tai myöhemmin. Ja tämä ei tarkoita sitä, että ”se oli siinä sitten” vaan polku jatkaa matkaansa tämänkin jälkeen. Polku voi myös haarautua ja jos haluat astua toiselle polulle, sekin on täysin ok. On myös täysin ok kokea turhautumista, kun unelman täyttyminen ei tuntunutkaan niin hyvältä kuin mitä toivoit. Näinkin käy joskus. Unelmilla on lupa muuttua ja elää matkasi varrella. Sinäkään et pysy samana, joten miten unelmasikaan voisivat?

On myös täysin ok olla onnellinen juuri tässä hetkessä ja ajatella, että kaikki on nyt niin hyvin kuin voisit toivoa. Koska siitähän elämässä on lopulta kyse – onnellisuudesta ja merkityksellisyyden tunteesta. Ja meillä kaikilla on merkitys, vaikka ei aina siltä tunnukaan.

Loppuun haluan vielä sanoa seuraavan;

Seuratessasi ulkopuolelta muiden samanikäisten elämää, sinusta voi tuntua että kaikilla muilla on selvät päämäärät ja suunta johon he ovat menossa. Puhun nyt samanikäisistä, koska tähän vertaisryhmään on helpointa itseään heijastaa.  Voit kokea olevasi yksin heittämässä tikkaa pimeässä huoneessa ja saatat vain toivoa sen osuvan tauluun. Mutta tiedätkö mitä? Todellisuudessa kaikki ovat joskus hukassa. Jotkut ovat sitä aina. Jopa se oikis-Liisa tai lääkäri Pentti. Ja se on täysin ok. Maailmassa on niin monen monta ihmeellistä asiaa, jotka odottavat löytäjäänsä – ja kaikkia meitä tarvitaan näiden selvittämisessä.

Kuten Australiassa ollessani vanhempi lastenhoitaja totesi;

”Et ole koskaan eksyksissä – olet aina jossain.”

Ja tämä pätee niin fyysiseen kuin henkiseen sijaintiin.

Aurinkoa tiistaihin ja unelmien täyteistä viikkoa <3

xx Krista

Lue myös;
Jos et usko itseesi niin kuka sitten?
Salaisuus motivaation ja inspiraation takana
Maailmassa on universaali kieli ja se on nauru

Seuraathan myös instagramissa.