Viiden vuoden suunnitelmista ja unelmista


Rakastan niin blogin kuin arkielämän puolella fiilistellä unelmia ja toimia unelmoinnin puolestapuhujana. Lempipuuhaani on ujuttaa keskusteluihin mukaan aihetta sivuavia kysymyksiä kuten ”jos voisit tehdä mitä vain, mitä tekisit?” tai ”mistä lapsena unelmoit?”. Kenellekään ei taida tulla yllätyksenä, että postaukseni ”Kaikille heille, jotka uskaltavat unelmoida” on itselleni rakkain postaus blogin parivuotisen historian aikana. Muistan miten postauksen kirjoittaminen sai sydämeni hakkaamaan hieman nopeammin ja tunsin sen paljon puhutun ”intohimon” palavan sisälläni. Siltä kai se tuntuu kun kirjoittaa suoraan sydämestään – jännittävältä seikkailulta, joka tuntuu niin oikealta.

Tässä postauksessa haluan kuitenkin tarkastella unelmointia kriittisemmästä näkökulmasta. Olen nimittäin viime aikoina kyseenalaistanut näkemyksiäni – mikä sanassa unelma niin viehättää? Mitä ongelmia unelmoinnista voi seurata? Jos jatkuvasti ajattelen tulevaa, voinko olla onnellinen tässä hetkessä?

Eiköhän aloiteta pohtimalla erittäin simppeliä kysymystä. Suurella todennäköisyydellä olet joskus elämäsi varrella vastannut kysymykseen, joka kuuluu jotenkuten näin;

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Kysymys on viaton ja hyvää tarkoittava – sillä pyritään kartoittamaan vastaajan unelmia sekä tavoitteita tulevaisuutta koskien. Mitä sinä haluat, kuka olet ja minne haluat mennä? Vastaus tarjoaa katsauksen myös henkilön (sen hetkiseen) arvomaailmaan ja onhan vastauksia hauska vertailla ystävien kesken illanvietossa. Mitä Marja-Liisa tekisi entäpä Pentti? Ai Marja-Liisa on tuollainen urakeskeinen tyyppi, Pentti taas ikuinen matkaaja – mitenköhän heille oikeasti käy? Missä he ovat viiden vuoden päästä? 

Millainen minä olen? Ja missä minä olen viiden vuoden päästä?


Itse tosiaan rakastan ajatella sitä mitä edessäni siintää ja mihin elämä minut voikaan viedä.
Itselleni on aina ollut helppoa visualisoida tulevaa ja nähdä suunta, mihin haluan edetä. Okei, näen useita eri suuntia, mutta ne harvoin eroavat toisistaan järkyttävästi. Pystyn maalaamaan mielessäni niin todentuntuisen kuvan, että unohdan sen olevan vain… noh mielikuva. Tässä futuristisessa asenteessa ja koko viiden vuoden kysymyksessä onkin (vähintään) yksi yllättävän suuri ongelma. Harvoin nimittäin kukaan kysyy jatkokysymyksiä, kuten:

”Mitäs siinä välissä tapahtuu?”

”Miten pääset tästä hetkestä tuonne viiden vuoden päähän?”

”Mitä se sinulta vaatii?”

Niinpä niin. On helpompaa keskittyä lopputulokseen, kuin kaikkeen välissä olevaan sekamelskaan. En itsekään muista kysyä itseltäni noita kysymyksiä. Henkisesti olen jo viiden vuoden päässä, vaikka fyysisesti se vie huomattavasti enemmän aikaa. Tavoitteet vaativat työtä, uskoa, armoa ja tarmoa.  Oli pakko ujuttaa tähän kohtaan pieni riimi, jotta ei mene liian vakavaksi…

Unelmoinnin ja sen maagisen ”viiden vuoden” välissä tapahtuu nimittäin paljon. Niin paljon, ettei meinaa pysyä itsekään perässä. Viiden vuoden aikaisia tapahtumia ei voi millään tavalla ennustaa. Okei, tietyt asiat ovat ennustettavissa –  vähintäänkin ikävuosien kertyminen. Ellei sitten potkaise tyhjää siinä viiden vuoden aikana, eihän sitäkään koskaan tiedä. Muistatteko muuten miten aikoinaan hoettiin ”elä, niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen”? Näin vajaana kolmikymppisenä lause aiheuttaa enemmän vilunväristyksiä kuin nostaa elämänhalua. Mukavuudenhalu kasvaa eläessä vai miten se nyt meni 😀

Takaisin asiaan. On siis huomattavasti helpompaa unelmoida lopputuloksesta, kuin miettiä kaikkea sitä työn määrää ja yllättäviä tilanteita, joita matkan varrelle mahtuu. Kävin tästä itseasiassa mielenkiintoisen keskustelun työkaverini kanssa. Hän kysyi minulta, että vaikka futuristinen haaveilija-asenteeni on ehdoton valtti, voisiko se olla myös rasite. Vastaukseni tuli kuin tykin suusta – on. On rasite. Kun muut ratkaisevat yhtä ongelmaa eläen hetkessä, oma mieleni menee jo seuraavassa. Näen  paitsi mahdollisuuksia, myös ongelmia – joudun todenteolla keskittymään, että pidän mieleni juuri siinä konkreettisessa hetkessä. Lisäksi jos minulle luodaan kuva tulevaisuudesta, joka viehättää itseäni, innostun palavasti. Mutta samalla turhaudun kaikista välivaiheista ja miten en ole jo siellä.

Haaveilu on itselleni helppoa, mutta hetkessä eläminen – ei niin helppoa.

*************************************

Miten sitten pystyisimme päämäärätietoisemmin suuntaamaan kohti tavoitteitamme? Emmekä vain pyörisi unelmien sekamelskassa? Pienillä askeleilla on hyvä aloittaa. Itse aion aloittaa sillä, että seuraavan kerran kun mietin missä haluan olla viiden vuoden päästä, pohdin konkreettisesti mitä kaikkea matkalla pitää tapahtua. Mitä unelman saavuttaminen vaatii ja onko unelma oikeasti kaiken työn arvoinen.

Sillä kaikkien unelmien tarkoitus kun ei ole käydä toteen.

Joidenkin unelmien tarkoituksena on ainoastaan luoda toivoa, valaa uskoa parempaan huomiseen huonoinakin päivinä.  

Nyt palaan takaisin unelmien puolestapuhujan rooliin ja lopetan tämän postauksen sanomalla – pidä unelmistasi kiinni! Mikäli unelma saa sydämesi sykkimään nopeammin, palon syttymään sisällesi ja mielesi virkistymään ei siinä ole mitään väärää. Älä kuitenkaan vaadi itseltäsi jatkuvasti kuuta taivaalta – mitä muuten voisimme ihastella maasta käsin? 😉 

Huippua viikkoa tyypit ja iloa viikkoon! <3

xx Krista

Lue myös: 
Perjantain ilon aiheita
Salaisuus motivaation ja inspiraation takana
Ihan hyvää, kiitos kysymästä

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *