En mahdu tällä hetkellä kuin kaksiin farkkuihini. Monelle arkinen tosiasia kehon kasvamisesta on yllättävän hankalaa tällaiselle ihmiselle, joka mittaa unensa, seuraa palautumistaan, kirjaa treenien sykkeet ja laskee proteiinit kuin autopilotilla. Olen tottunut ajattelemaan, että jos asia on mitattavissa, on se myös hallittavissa. Silti homma on levällään kuin jokisen eväät, aivan kuin yrittäisin saada rotia johonkin, joka ei tottele mittareita, suunnitelmia tai hyvää tahtoa.
Ja toisaalta, minähän halusin vahvemman kehon. Kun se nyt on tosiasia, huomaan katuvani tekemiäni ratkaisuja. Osan tästä selittää varmasti se, että äärimmäinen laihuus on nyt taas muotia. Jos minä, 50 vuotta täyttänyt nainen kamppailen kaikesta elämänkokemuksestani huolimatta kehoideaalini kanssa, kuinka hankalaa se varmasti on vielä nuoremmille.
En halua olla langanlaiha, haluan vain mahtua loppukesästä ostamiini farkkuihin. Sisäsyntyinen tarve minussa hakee hallintaa omasta elämästä. Se näkyy siinä, että uskon rutiinien ja tapojen voimaan ja siinä, että mittaaminen tuntuu turvallisemmalta ratkaisulta kuin se, että antaisi kaiken mennä omalla painollaan.
Kun arki koostuu kaiken mittaamisesta, on helpompi uskoa, että suunta on oikea, vaikka olo ei aina seuraisi perässä. Ehkä siksi tällä hetkellä kaikki tuntuu hähmäisen epämääräiseltä ja maali tuntuu koko ajan liikkuvan: teen paljon asioita oikein, mutta tunne omasta elämästä ei silti ole seesteinen tai valmis. Kuitenkin samalla myös kehitystä tapahtuu: viime vuoden maaliskuussa sain hädin tuskin nostettua maastavedossa 45 kiloa. Nyt painot ovat kasvaneet jo 60 kiloon.
Ja olen yhä sitä mieltä, että:
ruokaa ei tarvitse ansaita pakkomielteisellä liikkumisella
sanon ehdottoman ein herkkulakoille ja itsensä näännyttämiselle
Uskon jo että pelkkä jouluherkuista normaaliin ruokavalioon palaaminen voi tehdä ihmeitä. Sitä odotellessa ostan isompia housuja.
Aino Elina
PS: Pahoittelut tekstin ulkoasusta. Nykyiset kömpelöt työkalut eivät suostuneet muuttamaan vain osaa tekstiä koroistetuksi, enkä jaksa taistella editorin kanssa, joten tällä mennään! 😄
Olen jotenkin ollut tyytymätön elämääni viime aikoina. Siihen, että olen kasvanut isommaksi kuin mitä oletin treenaamisen myötä. Siihen, että ensi vuonna vastaan lähes kolmensadan ihmisen asiantuntijaorganisaation viestinnästä yksin. Siihen, että parisuhde ei vastaakaan kaikkeen siihen, mitä siltä ihmissuhteelta haluaisin. Siihen, että olen laittanut päässäni muhivat romaanin ja novellin aihiot syrjään odottamaan parempaa hetkeä (newsflash: se ei koskaan tule), puhumattakaan opiskelusta, ja vain mennyt siitä mistä aita on matalin. Samaan aikaan blogialusta on aivan paskana, lukijat menetetty, ja Substackini on kerännyt vasta kymmenen lukijaa.
Ei maksa vaivaa jäädä tuleen makaamaan. On aika lopettaa olemasta oman elämänsä uhri, lopettaa muiden ja olosuhteiden syyttäminen ja tehdä asioille jotakin.
Tervetuloa matkaan mukaan kun löydän itseni uudestaan.
