Viime aikoina olen pukeutunut töihin näin.

Tänä vuonna olen keskittynyt Paikka kaikelle -kurssin reputtamiseen toistamiseen. (Samalla rahalla saa käydä tämän elämään järjestystä tuovan kurssin putkeen kahdesti). Ongelmani ovat vaatteet. Jos olet seurannut minua jo jonkin aikaa, tiedät, että kasvoin isommaksi punttitreenin ja massakauden avulla (jota olen jälkeenpäin katunut, vaikka onhan se kiva, että rautaa nousee nyt enemmän, ja lihakset ovat kasvaneet.)

En usko, että jään tämän kokoiseksi kuin nyt olen, joten en haluaisi heittää koko ajatuksella koottua vaatekaappiani menemään (käytännössä olen ostanut nyt entisten vaatteitteni kopioita), joten tuloksena on vaatekaappikaaos. Toisaalta en tiedä, jos tässä vähitellen saan silavakerrokset sulamaan, voivat ne tulla vielä takaisin uuden massakauden myötä (tapaan toistaa virheitäni, esimerkiksi leikkaan otsiksenkin yhä uudestaan, vaikka kadun sitä sitten välittömästi jälkeenpäin), joten en ihan oikeasti halua olla koko ajan ostamassa vaatteita, olivat nämä sitten käytettyjä tai uusia.

Dieetille en ryhdy, mutta yritän syödä järkevämmin (ongelmani ovat lakritsi, salmiakki, suklaa ja pähkinät). Käytännössä syön järkevästi aina siihen asti, kunnes avaan illalla television, jolloin olen aivan mielihalujeni vietävissä. Olenkin yrittänyt siirtää illan ohjelman telkun tölläämisestä lukemiseen. Sen sijaan leffateatterissa en syö nykyään mitään sen jälkeen, kun meinasin tukehtua Polly-karkkiin Dyynin näytöksessä Hesarin Rivierassa. (En tiedä kumpi siinä tilanteessa kuumotti enemmän, se että meinasin tukehtua, vai se, etten halunnut tehdä siitä mitään numeroa). Edesmennyt perheeni ystävä (joka oli lääkäri) korosti sitä, ettei tukehtuessa pitäisi poistua muiden parista esimerkiksi vessaan. Hän pelasti kerran ravintolassa miestenhuoneen lattialle tuupertuneen tukehtuneen, jonka huulet olivat jo aivan siniset.

Tällä hetkellä luvun alla on klassikkolukupiiriä varten Herman Melvillen Moby Dick (luemme aina 200 sivua kerralla seuraavaan tapaamiseen, ja tähtäämme siihen, että kirja on luettu joulukuussa) sekä Rebecca Kuangin Yellowface (jossa myös tukehdutaan).

Aika on kyllä mennyt sen ohi, miten toiseutta Melvillen teoksessa kuvataan maalaamalla muunmaalaisista kuvaa jaloina villeinä tai eksotisoimalla heitä. Aloitin kirjan Ronja Salmen ja kumppaneiden Piirin kokoontuessa tässä kuussa lukemaan jälleen kerran yhdessä, ja pöydässäni istuva nuori nainen totesi, että noin toisia eksotisoiva kirja jäisi kyllä häneltä lukematta. Jonkinmoista itsesensuuria siis. Aika moni etenkin vanhempi teos jäisi lukematta, jos aina kun vastaan tulisi seikka, minkä kanssa olisi eri mieltä, sen lukemisen lopettaisi. Ja onhan se mielenkiintoista ajatella, mitä aikoinaan asioista on ajateltu (teos ilmestyi 1851).

Mutta, kuten lupasin, tässä vielä viime aikojen työlookkeja!

Aino Elina