Farkkua, farkkua ja vielä kerran farkkua!

Viime aikoina olen pukeutunut töihin näin.

Kuva farkkusääristäni ja kengistäni. Istun raitiovaunupysäkillä.

Tänä vuonna olen keskittynyt Paikka kaikelle -kurssin reputtamiseen toistamiseen. (Samalla rahalla saa käydä tämän elämään järjestystä tuovan kurssin putkeen kahdesti). Ongelmani ovat vaatteet. Jos olet seurannut minua jo jonkin aikaa, tiedät, että kasvoin isommaksi punttitreenin ja massakauden avulla (jota olen jälkeenpäin katunut, vaikka onhan se kiva, että rautaa nousee nyt enemmän, ja lihakset ovat kasvaneet.)

En usko, että jään tämän kokoiseksi kuin nyt olen, joten en haluaisi heittää koko ajatuksella koottua vaatekaappiani menemään (käytännössä olen ostanut nyt entisten vaatteitteni kopioita), joten tuloksena on vaatekaappikaaos. Toisaalta en tiedä, jos tässä vähitellen saan silavakerrokset sulamaan, voivat ne tulla vielä takaisin uuden massakauden myötä (tapaan toistaa virheitäni, esimerkiksi leikkaan otsiksenkin yhä uudestaan, vaikka kadun sitä sitten välittömästi jälkeenpäin), joten en ihan oikeasti halua olla koko ajan ostamassa vaatteita, olivat nämä sitten käytettyjä tai uusia.

Vaatekaupan vaaterekki ja vaatteita plaraava käsi.
Olen nyt ostoksilla käydessäni kysynyt itseltäni: tarvitsenko tätä vaatetta todella?

Dieetille en ryhdy, mutta yritän syödä järkevämmin (ongelmani ovat lakritsi, salmiakki, suklaa ja pähkinät). Käytännössä syön järkevästi aina siihen asti, kunnes avaan illalla television, jolloin olen aivan mielihalujeni vietävissä. Olenkin yrittänyt siirtää illan ohjelman telkun tölläämisestä lukemiseen. Sen sijaan leffateatterissa en syö nykyään mitään sen jälkeen, kun meinasin tukehtua Polly-karkkiin Dyynin näytöksessä Hesarin Rivierassa. (En tiedä kumpi siinä tilanteessa kuumotti enemmän, se että meinasin tukehtua, vai se, etten halunnut tehdä siitä mitään numeroa). Edesmennyt perheeni ystävä (joka oli lääkäri) korosti sitä, ettei tukehtuessa pitäisi poistua muiden parista esimerkiksi vessaan. Hän pelasti kerran ravintolassa miestenhuoneen lattialle tuupertuneen tukehtuneen, jonka huulet olivat jo aivan siniset.

Moby Dickin kärsinyt kansi.

Tällä hetkellä luvun alla on klassikkolukupiiriä varten Herman Melvillen Moby Dick (luemme aina 200 sivua kerralla seuraavaan tapaamiseen, ja tähtäämme siihen, että kirja on luettu joulukuussa) sekä Rebecca Kuangin Yellowface (jossa myös tukehdutaan).

Yellowfacen kansi.

Aika on kyllä mennyt sen ohi, miten toiseutta Melvillen teoksessa kuvataan maalaamalla muunmaalaisista kuvaa jaloina villeinä tai eksotisoimalla heitä. Aloitin kirjan Ronja Salmen ja kumppaneiden Piirin kokoontuessa tässä kuussa lukemaan jälleen kerran yhdessä, ja pöydässäni istuva nuori nainen totesi, että noin toisia eksotisoiva kirja jäisi kyllä häneltä lukematta. Jonkinmoista itsesensuuria siis. Aika moni etenkin vanhempi teos jäisi lukematta, jos aina kun vastaan tulisi seikka, minkä kanssa olisi eri mieltä, sen lukemisen lopettaisi. Ja onhan se mielenkiintoista ajatella, mitä aikoinaan asioista on ajateltu (teos ilmestyi 1851).

Mutta, kuten lupasin, tässä vielä viime aikojen työlookkeja!

Aino Elina

Muoti Kirjat Kirppislöydöt Päivän tyyli

Mitä jäljelle jää

Hautasin appeni muutama viikko sitten. Haimme hautajaisten jälkeen apen kotoa todennäköisesti puolisoni isoäidin maalaaman kukkataulun – ja that’s it. Valokuvat mies oli ottanut mukaansa jo aiemmin. Asunnon lopullisesta tyhjennyksestä vastaa apen tuttu maksua vastaan.

Mitä jäljelle jää ovat muistot. En usko mihinkään satuihin ikuisesta elämästä, mutta ehkä elämme niin kauan kuin tänne planeetalle pyörimään jääneet muistavat meidät.

Syksyn väriloistoa

Täytyy sanoa, että hautajaismekkoni on viime aikoina ollut vähän liikaakin käytössä. Yhdistän mokoman koltun jo menetykseen, enkä käytä sitä muulloin.

Täytän ensi kuussa pyöreitä vuosia, ja huomaan pohtivani elämän rajallisuutta. Tämä siis siitä huolimatta, ettei minulla ole vielä pienintäkään käsitystä, mikä minusta tulee isona. Ajattelin ensin olevani intohimoammatissani, kunnes sain tarpeekseni, kyynistyin ja päädyin etsimään elämäni sisällön työajan ulkopuolelta. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi hyvä työssäni, en vaan enää pidä sitä itseäni määrittelevänä asiana.

Minä osoittamassa jäätelomainoksen tekstia, jossa lukee "sama Aino".

Sama asia ihmissuhteissa. Etsimme suuren osan elämästämme merkitystä muista ihmisistä, kun meidän tulisi löytää ensin merkitys itsestämme. Syytän tästä kansainvälistä viihdekoneistoa, joka on aika lailla vuosikymmenten ajan rummuttanut sitä, että jokaiselle meistä on täydellinen puolikas tuolla jossain, jonka ansiosta tulemme vihdoin kokonaiseksi.

En myöskään pidä siitä, että sosiaaliset (etä)suhteet ovat rajoittuneet eri sosiaalisen median alustoille. Nuo alustat tuntuvat vain tekevät meistä entistä yksinäisempiä. Mitä on ihmisyys? Sitä et ainakaan sosiaalisen median alustoilta löydä, kun osa ihmisistä on jo ulkoistanut ajattelunsa todennäköisyyksiä tarjoavalle tekoälylle. Miksi haemme tykkäyksistä validaatiota vai olemmeko jo niin dopamiinikoukussa jokaisesta notifikaatiosta? Aikasyöppöjä alustat ainakin ovat – nyt kun olen huomattavasti vähentänyt niissä viettämääni aikaa, saan vihdoin lukupinoa käytyä läpi ilman että olen jatkuvassa velkavankeudessa lähikirjastoon.

Mitä haluaisin olisi kunnon old skool kirjekavereita. Että jäämistö löytyisi muualtakin kuin bittiavaruudesta.

Aino Elina

Hyvinvointi Oma elämä