Kauhukirjallisuus auttaa käsittelemään vaikeita tunteita

Kirjallisuuden eri lajien arvottaminen lukukelvottomaksi on niin väsynyttä. Ehdotus siitä, että kauhukirjallisuus kiellettäisiin, kertoo enemmän ehdottajasta itsestään.

Kirja ja yrtti asetelmassa.
Sama kai, mitä lukee – kunhan lukee. Kuva Unsplash.

Käsi ylös kuka EI lukenut kauhua lapsuudessa ja varhaisina teinivuosina? Olettaisin, että ylös nousee vain harva räpylä. Lapsuudessa kotonani oli paljon kirjoja, ja mitä ei kotoa löytynyt, löytyi lähikirjastosta. Minua ei kielletty lukemasta mitään, tosin äiti piilotti (kuulemma seksiä tihkuvat) Harold Robbinsin teokset lapsilta (en tähänkään päivään mennessä ole lukenut yhtään Robbinsin teosta – toisin kuin sisareni, jotka löysivät äidin piilon).

Vedin kotiin talvella pulkalla kirjoja kirjastosta, joiden sisältö vaihteli hyveellisestä Tiinasta ja Neiti Etsivästä aina Kingin kirjoittamiin kauhujärkäleisiin.

Jo ennen koulun alkua isosiskoni kertoi parhaat kauhutarinat. Ala-asteella löysimme ystävieni kanssa läheisestä divarista Yöjutut, joten viikkorahat menivätkin sitten sinne, irtokarkkeihin ja VHS-kasettien lainaamiseen (kauhua, totta kai). Yrittäjähenkinen ystäväni piti pulpetissaan Yöjuttu-lainaamoa, kunnes opettaja takavarikoi ne.

Yksinäinen lepakko lentää.
Kauhukirjallisuudessa vampyyrit voivat muuttua halutessaan lepakoiksi. Kuva Unsplash.

Kauhukirjallisuus auttoi minua käsittelemään vaikeita tunteita, pelkoa, pettymystä, ulkopuolisuutta ja kauhua turvallisesti. Kauhusta opin vielä paremmin kuin vanhemmilta, ettei vieraisiin todellakaan kannata luottaa ja että hirviöiden lisäksi jokaisella on omat demoninsa.

Niinpä ryystin aamukahvit väärään kurkkuun, kuin luin Hesarista nuorisolääkärin mielipidekirjoituksen, jonka mukaan oli väärin, että kahdeksasluokkalaiset saivat valita äidinkielentunnille kirjakseen kauhua, missä kuokkamummo murhaa. ”Kauhu ei ole missään muodossa kenellekään hyväksi, ei lapsille eikä aikuisille”, Minna Joki-Erkkilä kirjoittaa (jos hän sanoisi sen, niin varmaankin ääni oikeudentunnosta väpättäen). Joki-Erkkilä viittaa siihen, että monet (anteeksi, mutta ketkä?) ovat saaneet elämää rajoittavan pelon kauhukirjallisuudesta tai -elokuvista. Ja tässäpä varmaankin on nuorten pahoinvoinnin ja koulusurmien syy.

Onko tässä Draculan linna? Linna Transilvaniassa.
Onko tässä Draculan linna? Branin linna Romaniassa, kuva Unsplash.

Voe hyvän päivän tähen. Onkohan kirjoittaja koskaan edes lukenut kauhua? Kuten aina, sivusta on hyvä huudella. Ilokseni huomasin, että moni kirjoitti Joki-Erkkilän kirjoitukseen hyvän, kauhua puolustavan vastineen. Tästä pääset lukemaan lastenpsykiatrian erikoislääkärin vastineen, tästä kauhukirjailijan ja tästä kirjastolaisen.

Tietyn genren kieltäminen ei välttämättä innosta ketään lukemaan – ellei sitten innosta nuoria enemmän kirjojen pariin, kun se on kerran kiellettyä.

Se hyvä puoli kirjoituksessa oli, että päätin lukea kertomuksen kuokkamummosta seuraavaksi.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia, myös kirjallisuudessa!

Minä käsissäni Poen kootut.
Löysin keväällä Poen kootut kertomukset sopuhintaan FB-kierrätysryhmästä.

PS: Mistä aloittaa kauhuun tutustuminen? Kannattaa kokeilla Stephen Kingin esikoisteosta Carrieta, jossa King ei vielä kärsinyt myöhemmästä mammuttitaudistaan. Seuraavaksi voikin matkata Dean Koontzin kanssa karnevaalikiertäjien mukana teoksessa Twilight Eyes ja lopuksi sukeltaa Edgar Allan Poen pään sisään Kootuissa kertomuksissa. Kirsikkana kakun päällä voi vielä reissata laivalla ja hevosvankkureilla Transilvaniaan Bram Stokerin kyydissä tapaamaan Draculaa.

Aino Elina

Puheenaiheet Kirjat Suosittelen Ajattelin tänään

Kiitoskirje keholleni

Kiitos keholleni, kun olet vielä toimintakuntoinen, vahva ja pystyvä. Tämä siis siitä huolimatta, etten ole aina kohdellut sinua hyvin. Lupaan olla parempi jatkossa, vaikka opituista arvoista poisoppiminen vie koko loppuelämän.

Syksyn väriloistoa aurinkoisena päivänä.

En tiedä, kumpi on vammauttanut kehonkuvaani enemmän: äitini toistelema: ”Nainen saa olla kaikkea muuta, paitsi lihava” vai Kate Mossin toteama: ”Nothing tastes as good as skinny feels”. Ja voin vain kuvitella, miten paljon vaikeampaa nuorilla on Instagramin täydellisen, käsitellyn kuvavirran luodessa heille epärealistisia odotuksia siitä, miltä kehon pitäisi näyttää. (Ja tässäkin on kyse siitä omituisesta valtasuhteesta: representaatiosta, jonka otamme annettuna ja joka määrää, kenellä on oikeus olla näkyvillä. Onneksi nyt alamme jo näkemään kaikenlaisia kehoja mediassa ja somessa.)

Outfit of the day.
Yes, I have no tits.

Olen rääkännyt kehoani eri kitudieetein (fun fact: sotavangeillekin annetaan kansainvälisten sopimusten mukaan enemmän päivittäisiä kaloreita, kuin eri laihdutusohjelmien vaatimat 1200 kcal päivässä), harrastanut sellaista urheilua, josta en pidä (oikeasti inhoan juoksemista, ja teen lenkkini mieluummin nopeasti kävellen) ja pahimmillaan punninnut ja mitannut kaikkea: omaa painoani, ruokaani, ympärysmittojani, kulutettuja kaloreita. Jos sitä voi mitata, olen sen mitannut. Oli aika, jolloin näin fyysisen aktiivisuuden vain keinona lisätä päivittäistä kalorinkulutustani (ja itse asiassa minulla on nykyäänkin vielä vaikeuksia suhtautua liikuntaan vain hyvän fiiliksen tuojana).

Minä kohotan viinilasia istuessani ravintolapöydän ääressä.
Nykyään syön ihan normaalisti.

Hölmöintä oli, kun ostin netistä valmennuksen, jonka ruokavaliota noudatin lopulta kaksi vuotta, koska en uskaltanut palata takaisin normaaliin syömiseen. Se on jo aikamoinen määrä kanaa ja raejuustoa. Sanotaan, että itsekontrolli on kuin kuminauha, eli jos rajoitat itseäsi jatkuvasti, se löystyy ja lopulta napsahtaa poikki. Lopulta en enää jaksanut, ja kilot hiipivät takaisin.

Nyt olen kokeillut jo jonkin aikaa intuitiivista syömistä. Eli syön ainoastaan sitä mitä silloin tekee mieli, kun olen nälkäinen siihen asti, kunnes olen tarpeeksi kylläinen. Ja kyllä, joskus tekee mieli pitsaa tai irtokarkkeja. Syömisen pitäisi kuitenkin olla hauskaa, eikä mikään pakollinen ohjelmanumero polttoaineen tankkaamiseksi tai syyllisyyden lähde. Aluksi oli kyllä hankalaa jättää ruokaa lautaselle. Niin vahvasti sitä on tottunut syömään lautasensa tyhjäksi.

Kuva pizzasta.
Sanoiko joku pizza?

Oma suhtautuminen kehoon muuttui kyllä siitä, kun läheisen ihmisen omainen kärsii vanhuusiän eri vaivoista. Kukaan ei halua puhelua kotihoidolta, että jo huonosti liikkuva omainen on löytynyt tuupertuneena kotoaan, ja joutuu itsensä loukattuaan joksikin aikaa vuodeosastolle. Tällainen laittaa asiat kummasti oikeisiin mittasuhteisiin. Ja huomaa, kuinka oma tavoite kannattaakin olla siinä, että keho säilyy toimintakuntoisena mahdollisimman pitkään.

Keltaisten lehtien syksyistä väriloistoa.
Mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä? Niihin ei ainakaan sisälly päivittäinen kalorimäärä.

Aino Elina

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Ajattelin tänään