Suomessa on viime kuukausina keskusteltu ihailtavan paljon köyhyydestä ja yhteiskuntaluokista, viimeksi Hesarin artikkelissa, jossa sosiologi Mari Käyhkö kertoo duunaritaustastaan johtuvasta ulkopuolisuuden tunteesta. Lilyssäkin aihe herätti keskustelua, eikä sosiologi tietenkään voi vastustaa kiusausta tarttua aiheeseen. 

Olen oikeastaan vasta aikuisena ymmärtänyt, miten kuplassa itse kasvoin. Se hävettää joskus, mutta toisaalta sen tiedostaminen on tärkeää. Asuimme kivalla alueella, molemmilla vanhemmillani oli korkea koulutus ja hyvät tulot. Suvussa oli lähdetty taidemaalariksi New Yorkiin tai töihin Singaporeen, perustettu yrityksiä ja kirjoitettu kirjoja. Kotona oli valtava kirjahylly, oli ulkomaanmatkoja, taidenäyttelyitä ja oopperaa. Opiskelimme kielikoulussa, oli varaa harrastuksiin. Lapsuudessa kaverit olivat kaikki erilaisista taustoista, mutta useimpien elämää taisi kuitenkin määritellä keskiluokkainen mukavuus. Muistan, kun kymmenenvuotiaana oli vaikea tajuta, miksi parhaalla kaverilla ei ollutkaan varaa tulla Lintsille.

Meitä ei koskaan pakotettu menemään lukioon, mutta oli päivänselvää, että lapsia kannustettiin pärjäämään koulussa ja tähtäämään korkealle. Lopulta menin vielä kaiken kukkuraksi sellaiseen Helsingin ”eliittilukioon”, josta kaikki taisivat haluta lääkikseen, oikikseen tai kauppikseen, näin kärjistäen.

Enkä halua nyt tehdä tästä mitään lesoilua, että näin hienoa meillä oli. Mutta jos yrittäisin esittää jotain muuta, niin sekin olisi epärehellistä. 

Jos kotona ei olisi korostettu empatiaa ja hyväsydämisyyttä, musta olisi varmaan kasvanut aikamoinen mulkku. Vanhemmillakin oli ollut vaikeuksia, joten meillekin haluttiin välittää viestiä siitä, ettei kaikilla mene hyvin. Muita on autettava. Silti varmaan se, ettei oikeasti ole omakohtaista kokemusta köyhyydestä tai vaikeuksista, nostaa joskus päätään ajattelemattomuutena. Jos joskus vielä sanon, että ”kyllä omalla kovalla työllä pääsee vaikka minne”, saa käskeä katsomaan peiliin.

Nykyään työssäkäyvänä opiskelijana en ole hyvätuloinen, mutta oikeastaan tärkeintä mielestäni koko tässä keskustelussa on huomata se, että perhetausta tarkoittaa niin monia muitakin asioita kuin rahaa. Raha tuo turvallisuuden tunnetta ja avaa monia ovia, mutta luokka on paljon muutakin. Toki vanhempien taloudellisella tuella on ollut valtava merkitys, mutta ennen kaikkea merkitystä on ollut sillä uskolla omiin taitoihin ja niin sanotulla kulttuurisella pääomalla, jonka kotoa on saanut. En saanut vanhempieni kautta kesätöitä, mutta paljon sellaisia roolimalleja ja hiljaista tietoa, mikä auttaa eteenpäin elämässä. Ei tullut epämukava olo yliopistolla, päinvastoin.

Jos laitetaan 5-vuotiaana kielikouluun, kannustetaan kulttuuriharrastuksiin, luetaan, matkustetaan ja tuetaan taloudellisesti, pääsee aika hitsisti helpommalla. Ei oikeastaan joudu ponnistelemaan toden teolla.

Se, että tämä niin usein unohtuu, näkyy nykyisessä asenneilmapiirissä, jossa köyhiä ja kouluttamattomia syytetään rasismista ja muukalaisvihasta, vaikka tyypillinen perussuomalaisten äänestäjä ajaa mersulla.

Se näkyy siinä, että pahoinvoinnin ajatellaan johtuvan laiskuudesta.

Se näkyy siinä, että avarakatseisuutta oppiakseen kehotetaan matkustamaan, vaikka kahden kuukauden travellaaminen Kaakkois-Aasiassa on monelle saavuttamattomissa. Pisinkään reppureissu ei kasvata paremmaksi ihmiseksi, jos ei ole valmis katsomaan ympärilleen kotona.

Se näkyy siinä, että ruokaköyhäilystä tehdään kiva kokeilu.

Miksi kaikki tämä on niin tärkeää? Siksi, että yhteiskunta voi parhaiten, kun kaikialla yhteiskunnassa vaikuttaa ihmisiä erilaisista taustoista. Siksi, ettei päätöksentekijöille synny epärealistista kuvaa siitä, minkälaista on suomalainen köyhyys.

Katsotaan omaa napaa pidemmälle, joohan?