Katsoimme viikonloppuna Netflix dokkarin The American meme. Törmäsin siihen alun alkaen yhden päähenkilöistä, Brittany Furlanin Instagram-tilillä. Tiesin, että dokkari käsittelee jollain tapaa sosiaalista mediaa ja julkisuutta, mutta en mitään sen tarkemmin.
Dokkarissa on mukana Brittany Furlan, Paris Hilton, Fatjewish, Em Rata ja mm. DJ Khaled.
Päällimmäinen tunne, joka katsoessa tulee, on pahoinvoiva ja surullinen. Vaikka on hienoa että ihminen voi nousta maineeseen lähes yhdessä yössä, ja tienata elantonsa somen avulla, kääntöpuoli on raadollinen. Siinä missä joku tienaa miljoonan yhden Instagram-kuvan postaamalla, toinen on imagonsa vanki, kärsii vakavista ahdistuskohtauksista, ja pelkää että koska hype päättyy. Miten pitkälle seuraava juttu pitää viedä? Murretaan nenää, vaarannetaan oma ja muiden terveys, vain jotta saadaan seuraavat 15 minuuttia julkisuutta. Jotta saadaan postaus joka ”rikkoo internetin”.
Tuntuu ettei kaikkia ajatuksia osaa edes pukea sanoiksi vielä. Esimerkiksi kohtaus jossa DJ Khaled tuo julkisuuteen 4 kuukautta vanhan poikansa, tuntuu vaan omaan ajatusmaailmaan väärältä. Lapsi on ”tuottanut” hänen kanssaan musiikkia, ja keikkuu ties missä tilaisuuksissa, ja hänellä on oma Instagram tili jolla on miljoonia seuraajia. Mitä jos lapsi ei haluasikaan olla julkisuudessa aikuisena? Nyt häneltä on viety se vaihtoehto ennen kun hän osaa edes puhua.
Itselleni dokkarin onnellisimpia hetkiä on saada hetken myötäelää rakkautta joka tuntuu oikeasti aidoilta.
Tämä pakostikin haastoi myös miettimään omaa tekemistä. Miksi olen somessa, miksi jaan siellä asioita? Miksi jaan juuri niitä asioita joita jaan? Haluanko vain huomiota? Miltä tuntuisi jos some-tilit suljettaisi lopullisesti?
Eräs tuttuni kerran sanoi että olet niin rohkea ja avoin siellä somessa, ja jaat itsestäsi niin paljon. Enkä oikein osaa samaistua tuohon mielikuvaan. Perheeni ja parisuhteeni ovat aikalailla aina yksityistä. Tietyt ajatukset ja herkkyys myös. Enkä koe olevani myöskään mitenkään rohkea, päin vastoin.
Voin rehellisesti sanoa että joskus, kun olen jakanut mielestäni tosi kivan kuvan, tai jutun, eikä se saa tykkäyksiä, olen ollut pettynyt. Tai ehkä jotenkin surullinen. Se on havahduttanut miettimään, että miksi niillä on merkitystä. Miksi se että vieraat ihmiset painavat sydäntä kuvalleni tai kirjoittavat kommentin olisi loppujen lopuksi tärkeää.
Olen myös usein huomannut että kun postaan asioista jotka ovat tärkeitä ja joista haluan puhua, tykkääjät ovat tuttujani. Niitä jotka tuntevat minut ja sen miten tärkeää vaikka eläinten hyvinvointi minulle on. Kun jaan kuvan jossa on vaikka kuvateksti ”Easy like sunday morning haha”, se saa paljon enemmän vastakaikua. Se tuntuu välillä tylsältä. Niin kauan kun et kerro mielipiteitä, susta on helpompi tykätä?
Kunnioitan suuresti ihmisiä jotka rohkeasti puhuvat vaikeista asioista somessa, ja tuovat niitä tapetille. Vaikka on ihanaa inspiroitua kauniista kuvista, ja haaveilla muiden kuvien kautta luksuslomista, rakastan sitä että joku ravisuttaa mun koko ajatusmaailmaa välillä.
Mutta takaisin itse dokkariin. Suosittelenko katsomaan sitä? Kyllä. Todellakin. Luulen että tästä saa jokainen ajateltavaa, ja sellaisella hyvällä tavalla. Tässä ei mielestäni osoitella sormella eikä valita puolia. It is what it is.
