Mitä jos ei tunne kuuluvansa mihinkään?
Postauksen otsikko kiteyttää viimeaikaisen mietintäni: en tunne kuuluvani oikein mihinkään. Pohdintani liittyy voimakkaasti tämänhetkiseen väliaikaisuuden tunteeseeni – ja toisaalta myös siihen, kuinka parissa kuukaudessa mentaliteettini muuttui pysyvän kodin rakentamisesta kirjaimellisesti matkalaukkuelämään.
Mutta onko kuulumattomuuden ajatuksen oltava pelkästään kivulias? Kun ei tunne kuuluvansa mihinkään, voi toisaalta tuntea kuuluvansa kaikkialle.
Mieleeni tulee ystävääni, joka omien sanojensa mukaan kykenee tekemään jopa hotellihuoneesta kotinsa. ”Home is where I am”, hän sanoo. Ihailtava asenne. On myös loogista, että hänellä on työ, jonka parissa hänelle kertyy pitkälti toistasataa matkapäivää.
Pohdintojeni keskiössä ovat melko suuret käsitteet kuten koti ja identiteetti. Mistä kodintunne oikein syntyy ja tarvitseeko paikassa, jonka tuntee kodikseen asua pysyvästi? Kuinka paljon kotimme määrittää identiteettiämme?
Ajattelisin, että kodintunteen mukana tulee tunne siitä, että kuuluu johonkin tai jonnekin. Että on osa yhteisöä, oli se sitten naapurusto tai kokonainen kaupunki. Sellaisen tunteen mukana tulee täysin erilainen kiinnostus siihen, mitä naapurustossa, asuinkaupungissa tai -maassa tapahtuu – ja sitä kautta myös eräänlainen vastuu. (Tässä vaiheessa todettakoon, että itseäni kiinnostaa tällä hetkellä noin miljoona kertaa enemmän oman synnyinkaupunkini tapahtumat kuin se, mitä tämänhetkisessä asuinkaupungissani tapahtuu. Integraatio omalla kohdallani on tällä hetkellä siis oikeastaan täysin olematonta…)
Pohdintani (ja kai myös kipuiluni) jatkuvat. Puhutaan aiheesta kenties myöhemmin lisää…mutta: tuntuuko teistä, että kuulutte kaupunkiinne? Tai oletteko ”kotona”?
Lue myös:
Ikävä ja rohkeus (eli saman asian kaksi puolta)