Viime kuussa tuli kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisestä Pietari-matkastani. Vuonna 2009 olin 17-vuotias lukiolainen, jota kiinnosti ennen kaikkea bolševikkien Venäjä, Lenin ja vallankumoukset. Kymmenen vuotta myöhemmin minua kiinnostaa lähinnä Romanovien aika ja keisarillinen Venäjä, etupäässä Katariina Suuri ja Aleksanteri II, sekä palatsiarkkitehtuuri ja yksityisten, sitten kansallistettujen taidekokoelmien kohtalo.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana minä olen valmistunut kahdesta yliopistosta, aloittanut väitöskirjan, rakastunut ja eronnut useaan otteeseen, muuttanut kaupungista, maasta ja maanosasta toiseen, haaveillut, surrut, iloinnut, elänyt – ja rakkauteni Pietaria kohtaan on voimistunut vuosi vuodelta. Itselleni on täysiin selvää, ettei mikään muu kaupunki kiinnosta ja kiehdo minua samalla tavalla kuin Pietari.

Kiitos siis Pietarille. Kiitos näistä kymmenestä kauniista, hulvattomasta, paikoin hullusta ja aina äärimmäisen mielenkiintoisesta vuodesta. Viime viikkoina olen muistellut yhteisiä kokemuksiamme, joita riittää laidasta laitaan epätoivosta liki täydelliseen onneen.

Vuonna 2014 matkustimme saksalaisen ystäväni kanssa bussilla Lappeenrannasta Pietariin kulttuurilomalle. (Yhteisillä retkillämme vierailemme aina paikallisilla hautausmailla ja kartoitamme cocktailbaaritilanteen. En kuollaksenikaan (hehe…) juuri nyt muista, mistä perinteemme sai alkunsa, mutta olemme olleet sille uskollisia jo yli seitsemän vuoden ajan.) Anyways, tällä ko. Pietarin-matkalla löysimme sekä Bar 812:n (josta sittemmin tuli lempibaarini koko maailmassa: voittaa jopa Milanon Nottingham Forestin, ja Pietarin turvapaikkani) että Smolenskin hautausmaan.

Mielessä on ollut myös viimekesäinen pakomatkani, joka kului lähinnä puhelimessa entisen poikaystäväni kanssa riidellen. Yhtenä iltapäivänä olin niin keskittynyt tekstiviestiraivoamaan, että eksyin melko perinpohjaisesti matkalla Smolnasta Aleksanteri Nevskin luostariin. (Tai no, niin perinpohjaisesti kuin ihminen, jonka Google Maps toimii kohtalaisesti voi eksyä.) Eksyneenä, nälkäkiukkuisena ja riitelystä väsyneenä sain järkyttävän itkukohtauksen keskellä pientä puistoa ja paikallinen laitapuolenkulkija tarjosi minulle taskumatistaan ryypyn. Kieltäydyin kohteliaasti ja sain vastauksena kehotuksen lukea Gogolin Arabeskin.

Mielessäni ovat olleet myös kaikki brunssimme Schastye-raflassa kazakstanilaisen diplomaattiystäväni kanssa. Ensiksikin, ei ole diplomaattijuorujen voittanutta. Toisekseen, kiireettömät sunnuntaibrunssit rakkaan ystävän kanssa = parhainta ikinä. Kolmanneksi, ei ole Schastyen voittanutta mitä tulee kotoisuuteen ja everything’s gonna be ok -oloon.

On ollut kiva muistella yhteisiä kommelluksiamme ja elämääni kaupungissa. Päällimmäinen tunteeni onkin syvä kiitollisuus Pietaria kohtaan. Olen oppinut kaupungissa varmaankin enemmän kuin missään muualla: töissä Eremitaašissa museologiasta ja erityisesti toimistopolitiikasta, kaduilla ja palatseissa taidehistoriasta ja arkkitehtuurista, konserteissa musiikista ja kahviloissa kirjallisuudesta. Ja kaikkialla elämästä.

Kiitos, rakas Pietari, kaikista kulttuuri-illoista: Mariinski, Mihailovski, SPB Opera, filharmonia, kirkkokonsertit. (Entä se yksi ilta, kun sain narikasta väärän trenssin ja tilanteen selvittämisessä meni tovi: en muistanut mikä on ’takki’ venäjäksi, puhelimeni ei toiminut, eikä kukaan puhunut englantia. Lopulta asia selvisi saksaa puhuvan pietarilaisrouvan avustuksella.)

Kiitos myös kaikista kanavakävelyistä kahvikupposen kanssa Nevalla, Fontankalla, Katariinan kanavalla ja Moikan varrella. Oli sitten joulukuista räntää tai keskikesän lämpöä, kaupungissa on yhtä kaikki taianomaista ja kahvi maistuu aina paremmalta kuin muualla.

Mutta ennen kaikkea kiitos, että saan olla juuri sinun vieraasi maailman kauneimmassa ja kiehtovimmassa kaupungissa.

Lue myös:

Pietari: missä kuljin

Pietarista (ja sen selittämättömästä lumosta)

Taas Pietarista