Rakkaudesta yksinoloon
Jos tässä elämässä on yksi asia, jota todella rakastan, niin se on yksinolo. Viettäisin helposti varmaankin jopa vajaan kuukauden pitkälti itsekseni (kuulostaa surullisemmalta kuin oikeasti on) tehden lempiasioitani.
Osittain kai opin rakastamaan yksinoloa olosuhteiden pakosta. Kun on muuttanut paljon ja aina yksin, on totuttava itsekseen olemiseen. Se voi tarkoittaa sähkösopimusviidakossa rämpimistä, oopperassa käymistä, ravintolaillallisia – kaikenlaisia asioita, joita vain täytyy oppia tekemään yksin.
Omalla kohdallani yksinoloon liittyy tosin ennen kaikkea oivallus siitä, että yksinkertaisesti nautin omasta seurastani. Aina ei ole ollut näin ja matka tähän pisteeseen on ollut monimutkainen ja paikoin rasittava: mutta palkinto on mitä hienoin, se että ymmärtää toisaalta etten ole sen hullumpi tyyppi, mutta toisaalta myös se, että ymmärtää pärjäävänsä itsekseen. Toisin sanoin: tuntee olevansa itsenäinen.
Mutta tämä kirjoitus ei käsittele itsenäisyyttä vaan yksinoloa. On ollut vapauttavaa huomata, että oma seura riittää – ei tietenkään aina. Kyllähän ihminen myös toisia ympärilleen tarvitsee. Mutta sopivissa määrissä yksinolo on mielestäni elintärkeää – ja uskoisin, että monille myös jonkinlaista luksusta.
Lempiasioitani tehdä yksin ovat museoissa ja näyttelyissä vierailu, oopperassa käyminen (joskin olen huomannut, että kun käy oopperassa yksin se on huomattavasti vähemmän juhlallista, mutta so be it), päämäärätön kaupungilla kävely (aina lempibiisejä kuunnellen), kahvilassa istuminen ja ihmisten tarkkailu, kirpputorikierrokset ja elokuvissa käynti.
Kenties vaikeimmalta tuntui mennä ensimmäisen kerran yksin baariin ilman kirjaa (puhelin tosin oli matkassa…), mutta sekään ei ollut hassumpaa. En vain tosin taida muutenkaan olla ihminen, joka erityisesti nauttii baari-illoista, mutta toisaalta joskus on kivaa istua baaritiskillä yksikseen. (Ja tuntea olonsa hieman mysteeriseksi ja kertakaikkisen itsenäiseksi.)
Lue myös:
Syyskuu 2019