Kuinka tehdä elämästään itsensä näköistä?
Newsflash: elämä on liian lyhyt muiden miellyttämiseen. Ja elämä on ennen kaikkea liian lyhyt siihen, että miettii, miten pitäisi elää. (Honestly, as long as you’re happy who the hell cares jne. Paitsi tietysti jos onnellisuutesi vahingoittaa muita, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.)
Whatever works, on yksi lempimantroistani. Mikä ikinä tuokaan itselleni iloa, mitä ikinä haluankaan tehdä (omalla kohdallani liikutaan kyllä hyvin kohtuullisissa asioissa: nukkumaan ennen kello kymmentä, miniloma Pariisissa verrattuna ayahuasca-retriittiin tai viikonloppuun Berghainissa).
Mä olen 27-vuotias sinkku. Ei omistusasuntoa (itse asiassa suurin osa maallisesta omaisuudestani on vanhempieni luona toisessa maassa). Elämässäni on hyvin vähän mitään ”pysyvää” ja tämän hetkinen suurin sitoumukseni on väitöskirjani. Mua ei ahdista, eikä mua oikeastaan kiinnosta, mitä muut ajattelevat elämästäni tai valinnoistani. Ainoastaan joskus mietin, että voinko saada lapsia. Se on oikeastaan ainoa ’paine’, jonka tunnen. Tiedostan ikäni ja sen, että tulen melko, no, epähedelmällisestä suvusta – sanotaanko vaikka niin.
Elämäni on hyvin pitkälti itseni näköistä ja rakastan sitä (mutta apua kuinka itsekkäältä tämän kirjoittaminen tuntuukaan.) Kaikki tämä (aikaiset aamut, vapaus mennä ja tulla, miten huvittaa, tila ja keskittyminen väitöskirjaan ja muihin työprojekteihini) tuntuu tosi hyvältä juuri nyt, mutta tiedostan myös sen, että mieleni (ja elämäni, hehee) voi olla hyvin erilaista vuoden kuluttua.
En tullut tähän pisteeseen yhdessä yössä, päin vastoin. Itse asiassa minulla kesti melko pitkään ymmärtää, että voin tehdä elämästäni juuri sen näköistä kuin haluan. Ensiksi piti lopettaa muiden ajatteleminen ja itseni vertaaminen heihin. (Yksi elämän parhaimmista jutuista on se, kun katsoo ystäviään ja toivoo koko sydämestään, että he ovat tyytyväisiä olivat he sitten mitä tahansa tai missä tahansa.)
Seuraavaksi piti hyväksyä se, että tässä elämässä on hyvin vähän asioita, joita meidän on pakko tehdä (kuten entinen uskonnonopettajani tapasi sanoa, tässä elämässä on pakko vain kuolla.)
Ja sitten se hankala osuus: itsetutkiskelu. Mitä mä oikein haluan. Ja sitten vain täytyy sanoa ”kyllä” kaikelle, joka on sitä ja ”ei” kaikelle, joka ei ole. Helpommin sanottu kuin tehty, I know…
PS. Suhtaudun tällaisiin kirjoitukseni hyvin kaksijakoisesti. Toisaalta allekirjoitan kaiken, mutta toisaalta mietin, että tällaisia tekstejä kirjoittavat hyvin etuoikeutetut ihmiset: sellaiset kuten minä. Valkoinen, EU-passin omaava, korkeasti koulutettu tyyppi, jolla on erinomaiset turvaverkot…sellaiset, jotka voivat mennä ja tulla hyvin pitkälti oman mielensä mukaan.
Lue myös:
