Istun W-hotellin Bliss-kylpylän kynsihoitolassa. Kynsiteknikkoni kysyy minulta taas, kenties noin kahdettakymmenettä kolmatta kertaa, milloin uskon meneväni naimisiin. Perhaps never -naurahdukseni saa kynsiteknikkoni silmät aina hetkellisesti suurenemaan. Mutta entä vanhempasi, eivätkö he halua jo lapsenlapsia? Naimattomuuteni aiheuttaa uskonnottomuuteni lailla monissa ihmetystä. Mitä tarkoitat? Et usko jumalaan?

Qatarissa asuminen on ollut monella tapaa silmiä avaavaa aikaa. Ajattelen Eurooppa tai New Yorkia ja mietin, mikä vapaus onkaan pystyä liikkumaan itsekseen, oli kyse sitten julkisista, pyöräilystä tai kävelemisestä. Autottomana Dohassa olen lähes täysin riippuvainen muista ihmisistä päästäkseni paikasta toiseen.

Kaikesta voi tulla arkipäiväistä. Qatarin vauraus on uskomatonta, mutta jossain vaiheessa sitä vain lakkaa kiinnittämästä huomiota Lamborghineihin ja parinkympin cocktaileihin. Samaan aikaan toivon, etteivät maassa vallitsevat rajut luokka- ja tuloerot tuntuisi koskaan normaaleilta.

Aika Dohassa on myös rikastuttanut elämääni merkittävästi.

Ensimmäisenä minun on tietysti mainittava libanonilaiset manouche-leivät, jotka ovat nykyään suurinta herkkuani, mutta on niitä muitakin:

Aavikko (vannoutuneena vesi- ja veneihmisenä en kai olisi koskaan uskonut nauttivani niin paljon hiekasta. Mutta valtamerillä ja aavikoilla on paljon yhteistä, esimerkiksi äärettömyys, omat äänimaailmansa ja ihmiselle tuleva pienuuden tunne.)

Tietoisuuteni on tullut joukko häikäiseviä arabialaisia modernisteja kuten Ismail Fattah, Hamed Nada ja Abdallah Benanteur. (Ja Mathaf: Arab Museum of Modern Art, voi apua kuinka upea se on!?!?)

Sekalainen joukko lempipaikkojani Four Seasons -hotellin Pier-loungesta Islamilaisen taiteen museoon ja Wahm-baarista lempi-intialaiseeni Bukharaan kuuluvat luonnollisesti tähän sarjaan myös – puhumattakaan kaikista lempi-ihmisistäni

Qatarissa asuminen on myös tuonut minulle käytännön oppeja, mikä on sinänsä hyvin tervetullutta, sillä olen aivan järkyttävän epäkäytännoöllinen ihminen.

En ollut koskaan ymmärtänyt, että joskus voi olla yksinkertaisesti niin kuuma, että pelkkä kotoa autoon tai autosta kauppaan käveleminen voi olla tuskallista tai miltei mahdotonta. Silloin kun lämpömittari näyttää lähemmäs 50 Celsiusastetta on peitettävä koko kroppa, päälaesta varpaisiin. Sitä ajattelisi hengittävien materiaalien (silkki, pellava, puuvilla) vilvoittavan, mutta ei, sellaisissa lämpöasteissa ei auta muu kuin olla olematta ulkona päiväsaikaan.

50 asteen helteillä on myös se valitettava vaikutus, että merivedestä tulee liian lämmintä, siis oikeastaan kuumaa.

On myös todettava, että vaikka kaikki valittavat aina Qatarin säästä – lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa keväällä, jolloin on lämmin muttei ollenkaan kuuma ja kaikki kukkii – on aurinko myös ihana asia. On fantastista nähdä aurinko melkein joka ikinen päivä ja sen puuttumisen tuntee kaikkialla – kropassa ja mielessä.

Vieraassa maassa asuminen opettaa kuitenkin kaikista eniten itsestä; millainen minä olen, mitkä ovat arvoni, kuinka siedän painetta ja niin päin pois. Qatarissa olen oppinut nöyryyttä ja pitkäpinnaisuutta. Uskoisin myös ymmärrykseni maailmasta laajentuneen, on niin monia tapoja elää ja olla, vaikka ajattelen myös ihmisyydessä olevan paljon jotakin universaalia, sellaista, mihin me kaikki voimme samaistua. Qatarissa asumisella on ollut myös se mielenkiintoinen vaikutus, että olen alkanut kiinnostumaan uskonnoista. Ystäväpiiriini kun kuuluu pitkästä aikaa muitakin kuin ateisteja.

Lue myös:

Doha näinä päivinä

On siis arkea (taas)

Pikkuliskoja ja keskikokoisia kiukkuja

Meditaatio dohalaisittain ja ensimmäinen arabiantunti