Suomen kauneimpia puukirkkoja

Viime viikolla kirjoitin Suomen keskiaikaisista kivikirkoista ja tällä viikolla kurkistetaan maamme kauneimpiin puukirkkoihin.

Tuusulan kirkko

Tuusulan puinen ristikirkko valmistui vuonna 1734. Ristikirkkotyylin juuret ovat Italian renessanssissa, jolloin keskeiskirkkojen ajateltiin olevan kaikista täydellisimpiä. Kirkko on vaatimattomassa ulkomuodossaan hurmaava joskin hyvin korostamaton.

Keuruun vanha kirkko

Keuruun vanha kirkko valmistui vuonna 1759 ja sen rakensi härmäläinen Antti Hakola. Kirkossa ovat säilyneet upeat Johan Tilenin rokokoohenkiset maalaukset, joissa kuvataan mm. myrskypilviä sekä enkeli- ja paholaishahmoja. Kirkko on ehdottomasti sellainen ”jos on aikaa vain yhdelle” -kohde. Eli jos 1700-luvun puukirkot kiinnostavat, suuntaa Keuruulle.

Haukiputaan kirkko

Nykyisen Haukiputaan puukirkon rakensi Jaakko Suonperä vuonna 1762. Kirkkoa koristavat Mikael Toppeliuksen maalaukset, jotka peittävät kirkon katon ja seinät.

Petäjäveden kirkko

Petäjäveden kirkko lienee yksi Suomen kuuluisimmista kirkoista maailmanperintökohdestatuksensa takia. Kirkon rakensi Jaakko Klemetinpoika Leppänen vuosina 1763-65. Kirkon ristinmuotoinen pohjakaava saapui Suomeen 1600-luvulla ja yleistyi maaseutukirkoissa 1700-luvulla.

Pihlajaveden erämaakirkko

Pihlajaveden erämaakirkko eli vanha kirkko rakennettiin vuonna 1780. Kirkon suunnitteli ja rakensi kirkonrakentaja Matti Åkerblom. Kirkko on muodoltaan tornillinen pitkäkirkko, jota on myös muokattu hieman ristinmuotoiseksi. Kirkko on sisältä hyvin askeettinen ja yksinkertainen – ei koristeita, lämmitystä tai urkuja.

Joroisten kirkko

Juhana Karppinen suunnitteli Joroisten tasavartisen ristikirkon vuonna 1793. Kirkko on yksi harvoista savolaisista kirkoista, jotka ovat säilyneet 1700-luvulta saakka. Kirkossa viehättää myös Pekka Halosen vuonna 1901 maalaama alttaritaulu, jonka aiheena on Jeesus ja opetuslapset.

Lappeen Marian kirkko

Lappeen Marian kirkon rakensi Juhana Salonen vuonna 1794. Kirkko on ns. kaksoisristikkokirkko eli kahtamoinen. Kirkko on arkkitehtuuriltaan hyvin harvinainen, sillä se kuuluu nuorempien kahtamoisten ryhmään ja on tyyppinsä ainoa säilynyt edustaja Suomessa. Kirkon alttaritaulu on Alexandra Frosterus-Såltinin käsialaa vuodelta 1887.

Kittilän kirkko

Kittilän kirkon suunnitteli Engel vuonna 1831. Kirkko on yksi harvoja rakennuksia, jotka selvisivät saksalaisten tuhopoltolta Lapin sodassa.

Kerimäen kirkko

Kerimäen kirkko on maailman suurin puukirkko ja Suomen suurin kirkkotila. Kirkon suunnitteli arkkitehti Anders Fredrik Granstedt ja pohjakaavaltaan kirkko edustaa kaksoisristikirkon ja keskeis- ja pitkäkirkon yhdistelmää. Kirkko valmistui vuonna 1847 ja sinne mahtuu noin 3300 ihmistä. Myös Kerimäen kirkon alttaritaulun on maalannut Alexandra Frosterus-Såltin ja se on vuodelta 1890.

Perheeni käy Kerimäen kirkon joulujumalanpalveluksessa ja suosittelen kokemusta kaikille – kirkkoa ei lämmitetä talvisin, joten siellä on todella kylmä, mutta aina myös hyvin tunnelmallista, sillä kirkko valaistaan kynttilöin.

Kuvat:

Pekka Kyytinen, Museoviraston kuvakokoelmat, kansatieteen kuvakokoelma.

Marja-Terttu Knapas, Rakennushistorian osasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

P. O. Welin, Museoviraston kuvakokoelmat, historian kuvakokoelma.

Martti Jokinen, Rakennushistorian osasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Martti Jokinen, Rakennushistorian osasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Martti Jokinen, Rakennushistorian osasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Pekka Kärki, Rakennushistorian osasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Martti Jokinen, Rakennushistorian osasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Veijo Laine, Rakennushistorian osasto, rakennushistorian kuvakokoelma.

Lue myös:

Suomen kauneimpia keskiaikaisia kivikirkkoja

kulttuuri matkat

Qatarissa opittua (eli esimerkiksi kuinka kestää 50 asteen hellettä)

Istun W-hotellin Bliss-kylpylän kynsihoitolassa. Kynsiteknikkoni kysyy minulta taas, kenties noin kahdettakymmenettä kolmatta kertaa, milloin uskon meneväni naimisiin. Perhaps never -naurahdukseni saa kynsiteknikkoni silmät aina hetkellisesti suurenemaan. Mutta entä vanhempasi, eivätkö he halua jo lapsenlapsia? Naimattomuuteni aiheuttaa uskonnottomuuteni lailla monissa ihmetystä. Mitä tarkoitat? Et usko jumalaan?

Qatarissa asuminen on ollut monella tapaa silmiä avaavaa aikaa. Ajattelen Eurooppa tai New Yorkia ja mietin, mikä vapaus onkaan pystyä liikkumaan itsekseen, oli kyse sitten julkisista, pyöräilystä tai kävelemisestä. Autottomana Dohassa olen lähes täysin riippuvainen muista ihmisistä päästäkseni paikasta toiseen.

Kaikesta voi tulla arkipäiväistä. Qatarin vauraus on uskomatonta, mutta jossain vaiheessa sitä vain lakkaa kiinnittämästä huomiota Lamborghineihin ja parinkympin cocktaileihin. Samaan aikaan toivon, etteivät maassa vallitsevat rajut luokka- ja tuloerot tuntuisi koskaan normaaleilta.

Aika Dohassa on myös rikastuttanut elämääni merkittävästi.

Ensimmäisenä minun on tietysti mainittava libanonilaiset manouche-leivät, jotka ovat nykyään suurinta herkkuani, mutta on niitä muitakin:

Aavikko (vannoutuneena vesi- ja veneihmisenä en kai olisi koskaan uskonut nauttivani niin paljon hiekasta. Mutta valtamerillä ja aavikoilla on paljon yhteistä, esimerkiksi äärettömyys, omat äänimaailmansa ja ihmiselle tuleva pienuuden tunne.)

Tietoisuuteni on tullut joukko häikäiseviä arabialaisia modernisteja kuten Ismail Fattah, Hamed Nada ja Abdallah Benanteur. (Ja Mathaf: Arab Museum of Modern Art, voi apua kuinka upea se on!?!?)

Sekalainen joukko lempipaikkojani Four Seasons -hotellin Pier-loungesta Islamilaisen taiteen museoon ja Wahm-baarista lempi-intialaiseeni Bukharaan kuuluvat luonnollisesti tähän sarjaan myös – puhumattakaan kaikista lempi-ihmisistäni

Qatarissa asuminen on myös tuonut minulle käytännön oppeja, mikä on sinänsä hyvin tervetullutta, sillä olen aivan järkyttävän epäkäytännoöllinen ihminen.

En ollut koskaan ymmärtänyt, että joskus voi olla yksinkertaisesti niin kuuma, että pelkkä kotoa autoon tai autosta kauppaan käveleminen voi olla tuskallista tai miltei mahdotonta. Silloin kun lämpömittari näyttää lähemmäs 50 Celsiusastetta on peitettävä koko kroppa, päälaesta varpaisiin. Sitä ajattelisi hengittävien materiaalien (silkki, pellava, puuvilla) vilvoittavan, mutta ei, sellaisissa lämpöasteissa ei auta muu kuin olla olematta ulkona päiväsaikaan.

50 asteen helteillä on myös se valitettava vaikutus, että merivedestä tulee liian lämmintä, siis oikeastaan kuumaa.

On myös todettava, että vaikka kaikki valittavat aina Qatarin säästä – lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa keväällä, jolloin on lämmin muttei ollenkaan kuuma ja kaikki kukkii – on aurinko myös ihana asia. On fantastista nähdä aurinko melkein joka ikinen päivä ja sen puuttumisen tuntee kaikkialla – kropassa ja mielessä.

Vieraassa maassa asuminen opettaa kuitenkin kaikista eniten itsestä; millainen minä olen, mitkä ovat arvoni, kuinka siedän painetta ja niin päin pois. Qatarissa olen oppinut nöyryyttä ja pitkäpinnaisuutta. Uskoisin myös ymmärrykseni maailmasta laajentuneen, on niin monia tapoja elää ja olla, vaikka ajattelen myös ihmisyydessä olevan paljon jotakin universaalia, sellaista, mihin me kaikki voimme samaistua. Qatarissa asumisella on ollut myös se mielenkiintoinen vaikutus, että olen alkanut kiinnostumaan uskonnoista. Ystäväpiiriini kun kuuluu pitkästä aikaa muitakin kuin ateisteja.

Lue myös:

Doha näinä päivinä

On siis arkea (taas)

Pikkuliskoja ja keskikokoisia kiukkuja

Meditaatio dohalaisittain ja ensimmäinen arabiantunti

kulttuuri oma-elama