Rakkaus on tärkeetä, mutta se ei yksin riitä. Pitää olla kuria, Ollaanko teillä kotona puhuttu tuosta kiroilemisesta, ikinä? Mistähän johtuu se, että lapsi alkaa hankalaksi heti aamusta? Supinaa, jota en kuule, katseita, jotka porautuvat niskaani. Oletteko kotona OLLENKAAN keskustelleet miten koulussa pitää käyttäytyä? Lapsi valehtelee, ei tuommoista ole tapahtunut….

Pahin, ihan selkeästi mieleeni jäänyt; olisit itse täällä katsomassa mitä tämä on. Se heitettiin kasvoilleni kuin isku, soittaessani päiväkotiin koska yksi henkilökuntaan kuuluva oli riiputtanut lastani pää alaspäin vessanpöntön päällä. Lapsi oli pelännyt tippuvansa sinne kokonaan, hukkuvansa. Ei katumusta, anteeksipyyntöä, ymmärrystä, että tällä kerta mentiin yli. Olisit täällä katsomassa mitä tämä on….

Kun soitin päiväkotiin, ammattilainen oli vihainen minulle koska lapseni on hankala, nytkin oli huutanut ja kiroillut. Hermo tuollaisen lapsen kanssa menee. Lapseltani meni luottamus, turvallisuuden tunne. Tilalle tuli pelko.  Joka jäi asumaan.

Minä ja edellinen päiväkoti olimme yrittäneet avata lapsen haasteita, antaa toimintaan keinoja. Pidettiin oikein siirtopalaveri. Ei se kiinnostanut, asenne oli röyhkeän rento; me pojat pelataan palloa ja pidetään kivaa. Osasin jo silloin aavistella mutta en pelätä.

 Sinä päivänä viha minussa leimusi niin, että sen hillitseminen imi kaiken energiani. Muistan vieläkin miltä minusta tuntui, kun tulin kotiin, iltavuorosta, ja mies odotti minua. Ilme oli vakava. Aukaisi suunsa; kertoi, että lapsi purkautui autossa. Liian myöhään, jotta olisi voinut palata päiväkotiin asiaa selvittelemään. Minä selvittelin asiaa seuraavana päivänä. Sitten sitä selviteltiin monta viikkoa. Istuttiin alas, puhuttiin. Yritettiin vähän painella villaisella, nyt pitäisi jo päästä asian yli.

Lapsen vastuuaikuinen vaihtui siihen, että siirto toiseen päiväkotiin onnistui. Se olikin hyvä päiväkoti. Turvallinen, osaava, kuunteleva. Lasta arvostava ja motivoitunut. Ammattitaitoinen. Hetken oli hyvä.

Se viha. Sen tunnejälki asuu minussa vieläkin. Painoin sen taka-alalle mutta muistan miten se puristi rintaa, kohisi päässäni ja puudutti sormenpäät. Miten vaikealta tuntui jatkaa, olla asiallinen. Luottaa. Enää ikinä. 

Siitä jäljestä ja monesta muusta samankaltaisesta tuli osa elämääni, pysyvästi. Lapsen ensimmäinen kouluvuosi heitti meidät sellaiseen kauhujen karuselliin, että jotakin tunnetta oli hallittava jatkuvasti. Tunnejälkien rekisteristä tuli pidempi kuin Suomen henkilörekisteristä. Se oli uuvuttavaa, rapautti koko elimistön. Söi kaiken positiivisen. Vei luottamuksen.

Kun juttelin ensimmäisen kerran lapseni uuden koulun rehtorin kanssa; hän katsoi silmiini ja kertoi kaiken järjestyvän siitäkin huolimatta, että minä en varmasti usko siihen juuri nyt, tunsin aitoa helpotusta. Hänen äänensävynsä herätti luottamusta, ensimmäisen kerran pitkään aikaan uskoin ammattilaiseen. Kotona itkin, en edes muistanut milloin olisin viimeksi antanut itselleni luvan siihen.

Rehtori piti lupauksensa, elämä alkoi näyttäytymään hyvänä, positiivisena. Haasteita oli mutta oli paljon onnistumisia, oppimista. Hienoa yhteistyötä. Kannustamista. Arvostamista puolin ja toisin. Saimme takaisin luottamusta. Jatkoimme, arpisina, mutta hyvillä mielin. Täynnä toivoa. Elämä tuntui lähes helpolta, arkiselta ja tavalliselta.

Ylläkuvatut kokemukset ovat meille ainutlaatuisia, henkilökohtaisia, mutta eivät selvästikään ainoita laatujaan. Olen vuosien varrella törmännyt moneen kertomukseen tapahtumaketjuista, joissa perhe taistelee lapsen oikeuksien puolesta, kun niitä on poljettu niin rajusti, että lapsi uhkaa murskautua alle.

On syyllistämistä, mitätöintiä, aliarviointia. Epäillään, vaaditaan ja otetaan mutta annetaan takaisin vähän tai ei mitään. Ollaan yläpuolella, parempina, ammattilaisina.  Vanhemmat joustavat oman hyvinvointinsa kustannuksella pelastaakseen lapsensa, pitääkseen hänet edes kasassa. Hyväksyvät oikeuksiensa tallomista, joko tiedon puuteen, väsymyksen vuoksi tai saadakseen edes hetken rauhaa.

Vanhempien työssäkäynti saattaa muuttua liki mahdottomaksi, kun lähes päivittäin on riennettävä kouluun joko hakemaan lapsi pois tai selvittelemään asioita, jotka usein eskaloituvat koska lapsella on puutteellinen tuki. Harva valittaa eteenpäin, ei jaksa tai pelkää tilanteen pahentuvan entisestään.

Perheelle nämä tilanteet ovat koko elämä, raastavia tilanteita, jotka jäävät arpina sieluun. Vaikuttavat läpi elämän, saattavat pysäyttää etenemisen. Syövät luottamuksen ja uskon tulevaan. Uuvuttavat. Jättävät yksin. Avaavat portin kierteelle, josta ei pääse irti.

Onnekkaille osuu kohdalle ammattilainen, joka osaa, ymmärtää ja arvostaa. Hän katkaisee kierteen, nostaa jaloilleen ja piirtää kuvan mahdollisuuksista. Näin onnekas ei ollut Kristian, artikkelin 11 vuotias. Hänelle apu ei ehtinyt ajallaan.

Lapsiin ja nuoriin tulisi panostaa. Heidän hyvinvointinsa varassa lepää meidän tulevaisuutemme. Erityisopetusta tulee kehittää, antaa tarpeeksi. Resursseja lisätä, opettajien työtä tukea. Nyt liian moni opettaja kokee riittämättömyyttä, että on heitetty mahdottoman eteen. Annettu liian iso luokka, erityistarpeisia oppilaita vaikka ei ole amattitaitoa tai reursseja opettaa heitä. Pitäisi olla erityisopettaja.  Avustajia on liian vähän. OAJ on huolissaan opettajien jaksamisessa. Tukimuotoja pitää ottaa käyttöön ja taata kaikille arki, joka on turvallista ja luottamusta täynnä. Niin, että pärjää vaikka olisi heikompikin. Että ei aina tarvitsisi olla vahva, järkkymätön.

Väitän, että haasteellisen lapsen kohtaamisessa on edelleen asenteellisuutta, nähdään seuraukset mutta ei pysähdytä pohtimaan syitä. https://www.lily.fi/blogit/karvasta-ja-makeaa/haastava-lapsi-vai-lapsi-jolla-haasteita

Asenteet muuttuvat hitaasti mutta se ei ole mahdotonta. Kun panostetaan koulutukseen, avataan syitä, ymmärretään seuraukset ja osataan puuttua. Ennaltaehkäistä.

Ne tunnejäljet.

Tunnejäljet nousevat esiin, kun kohtaan samankaltaisia tilanteita, joissa ne syntyivät, tuntuvat aina yhtä pahalta. Yrittävät lamaannuttaa ja joudun taistelemaan niitä vastaan. Meillä on niistä ikuiset arvet.  Mutta positiivisten kokemusten ja luottamuksen arvoisten ammattilaisten avulla olemme saaneet painettua ne taka-alalle, ne eivät lamaannuta, vie voimia tai syö luottamusta. Ainakaan kokonaan. Lapsemme tunnejäljet, kokemukset vaikuttavat edelleen, niitä on hankala karistaa. Ne karisevat, jos niitä ei vahvista.

Olemme kokemustemme muokkaamia. Olen joutunut tekemään lujasti töitä itseni kanssa jotta en siirrä pitkäänkin kestäneitä, negatiivisesti sävyttyneiden jopa ahdistavien tilanteiden luomia tunteita ja epäluottamusta seuraaviin vuorovaikutustilanteisiin ammattilaisten kanssa antamatta edes mahdollisuutta. Onnistuakseen tämä on vaatinut pitkiä ja perinpohjaisia keskusteluja itseni kanssa sekä kaikkien niiden positiivisten kokemusten tuomaa uskoa. Olen päättänyt olla avoin, vastaanottavainen ja tarkastella asioita useasta kulmasta jotta vastapuoli saa oikean mahollisuuden tehdä yhteistyötä. Olen päättänyt kuulla, en pelkästään kuunnella. Se ei tarkoita sitä, että ylitseni saa kävellä, minut saa mitätöidä tai minulle voi sanella. Se tarkoittaa, että olen vamis yhteistyöhön, ymmärtämään perustelut ja neuvottelemaan. 

Olen kiitollinen lapsemme hoitavalle lääkärille, puheterapeutille, toimintaterapeutille ja erityisopettajalle. Ovat kulkeneet kanssamme pitkän matkan, tukeneet, ohjanneet, auttaneet ja osoittaneet, että elämä on kaikesta huolimatta hyvä. Ilman tukea matka olisi paljon kivikkoisempi, heidän tuellaan olemme ylittäneet vuoria. Heidän ansiostaan silmäni ovat pysyneet auki, mieli avoinna ja kyky yhteistyöhön tallessa.