Saako kiintyä?

Viime aikoina olen miettinyt kiintymystä, sen merkitystä, paljon. Olen törmännyt ihmisiin, joiden mielestä kiintymys on negatiivista, jotain, jota pitää välttää. Että kiintymys kuuluisi vain lähipiiriin. Turhaa kiintymystä. Onko sitä?

20180625_123340 (2).jpg

Erityislapseni kiintyy kovasti niihin ihmisiin, joihin luottaa ja joiden kokee pysyvän vierellä silloinkin, kun on hankalaa. Hän ulottaa kiintymyksensä perheenjäsenten ja lähisukulaisten ulkopuolellekin, hän on kiintynyt mm. terapeutteihinsa. Ihmisiin, jotka ovat olleet hänen elämässään vuosien ajan ja omalla toiminnallaan todistaneet, että arvostavat lasta, kannustavat häntä eivätkä mene rikki ja luovuta silloinkaan, kun on vaikeaa. Hän tietää heidän seisovan lapsen selän takana silloinkin, kun on otettava vastuu omista tekemisistään mutta seisovat hänen edessään silloin, kun on torjuttava iskuja.

Kerran, lapsen roikkuessa koulussa vailla tukitoimia, yrittäen selviytyä päivistä, jotka olivat hänelle yhtä kaaosta jo siksi, ettei hän ymmärtänyt ohjeita, jotka tulivat liian suurina ryppäinä, monimutkaisina ja muodossa, jota hänen oli vaikea tavoittaa, hän istui puheterapeuttinsa kanssa kahdestaan ja pyysi: auta.

Ilman kiintymystä, sen mukanaan tuomaa luottamusta, hän ei olisi uskaltanut. Olla avoin ja peloissaan.

Hän kiintyi myös edelliseen opettajaansa ja tämän lähtö sekä tuleva koulun vaihdos purkautui ensin vihaisena raivona ja lopulta itkuna. Itkuna, jonka epätoivo raastoi sydäntäni. Lasta pelotti, että häntä ympäröinyt turvallisuus hajoaa, hän palaa entiseen, jossa hänen olisi mahdotonta selvitä. Tämä opettaja otti tyynesti raivon vastaan, kuunteli surusta kumpuavat rajut haukkumiset, halasi lastani ja kannusti eteenpäin. Kertoi, että sinä pystyt. Sinä osaat.

Me molemmat surimme opettajan lähtöä, lapsi ja minä. Keskustelimme ikävästä ja siitä, kuinka siitä selviää. Kävimme läpi sitä, kuinka kaikki tämän opettajan antamat eväät jäivät meille reppuun käytettäviksi ja miten monta mukavaa muistoa meille jäi vuosista, joiden aikana hän toimi lapseni opettajana.

Loppujen lopuksi se oli kiintymys ja sen mukanaan tuoma luottamus, joka auttoi lastani ymmärtämään, ettei opettaja häntä hylännyt, elämänpolut kulkevat nyt eri suuntiin mutta se ei mitätöi mennyttä. Ikävä saa olla.

Ei toimintaterapeutin lähtö sen helpompaa ollut mutta nyt lapsella oli työkaluja, joiden avulla selvitä. Hän osasi katsoa kaikkea sitä mikä jää ja varmistuttuaan siitä, ettei puheterapeutti ole lähdössä minnekään, hän teki surutyönsä lähinnä itsekseen. Muistelee paljon hauskoja hetkiä terapeutin kanssa ja tiistaisin, edelleenkin, mainitsee, että ennen tänään olisi terapiapäivä.

Uskon, että kiintymys toimintaterapeuttiin auttoi lastani olemaan avoin, vastaanottavainen ja heittäytyvä, jolloin toimintaterapeutti kykeni saavuttamaan lapseni kanssa tavoitteita, joita oli asetettu.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan kiintymys tarkoittaa vakiintunutta henkisen läheisyyden tunnetta.

Määritelmä tuntuu hyvältä, oikealta.

Kiintymys on jotain, jota ei voi kytkeä päälle tai sammuttaa, kuin napin painalluksella. Kiintymys on jotain, jota toinen osoittaa ollessaan valmis luottamaan ja olemaan avoin. Kiintymys on jotain, jonka joku saa toiselta, kun on osoittautunut sen arvoiseksi; toiminut avoimesti, osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen. Kiintymys ei tule hetkessä, se muodostuu kokemuksista, ajan myötä. 

Kiintymys on avannut meille ja etenkin lapselleni monia ovia. Hajottanut epävarmuutta, avannut lukkoja ja antanut tilaa löytää kaikki kyvyt, joita pinnan alla on ollut odottamassa.

Kiintymys on voimakas tunne enkä aio sitä kahlita. Keneltäkään.

20180625_123240 (2).jpg

 

 

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Syvällistä

Olemme tässä, yhdessä.

Niinhän siinä kävi. Keskiviikkoisen aamun vastahakoinen ja hidas lähtö eskaloitui koulussa huudoksi, ikäväksi suuttumukseksi, joka purkautui tavalla, joka ei ole suotavaa koulun käytävillä. Opettaja soitti kotiin.

Joku kuormittaa, on jotain, joka täyttää vesilasin. Seesteisyydestä myrskyyn. Kertaheitolla. Nyt pitäisi ymmärtää mikä se on, tarttua siihen ja saada taas arki kulkemaan.

Syksyn alku on tuonut paljon muutoksia, huonosti niitä sietävä lapsi venyttää itseään mutta riittääkö lapsen voimavarat siihen? Uusi vieras kieli on haaste, kun oma äidinkielikin tuottaa vaikeuksia.  Luokat tekevät nyt tiiviisti yhteistyötä ja kuvioon tuli mukaan uusi opettaja, uusia tapoja, uusia sääntöjä. Ihmisiä, joille lapsi ei ole tuttu. Ihmisiä, jotka eivät ole lapselle tuttuja.

Verkostopalaveri on tuloillaan, se nostetaan taas esille. Kohtahan se on. Kysyn, että mitä koulu siltä odottaa? Ehdotuksia? Jos onkin, niin ei niitä minulle sanota. Olen tottunut yllätyksiin, siihen kun asiat heitetään kasvoille kuin märkä rätti. En usko, että monikaan asia enää todella yllättäisi. Vaikka sydäntä kuinka puristaisi. Kaikesta on selvittävä.

Myönnän, että olisi hyvä luottaa enemmän mutta olen uinut samassa suossa lapseni kanssa. Luottaminen on haastava sen jälkeen, kun on torjunut monta hyökkäystä.  Jokaisesta niistä jää arvet, ollaan arpia täynnä.

Keskustelen lapsen kanssa, yritän kaivautua hänen maailmaansa ja ymmärtää. Saada kiinni olotilasta, auttaa, jotta kaikilla olisi helpompaa. Lapsella, opettajalla, luokkakavereilla, meillä.

Haistan sen paniikin mikä on tulossa, otan siitä yliotteen sillä se ei ole avuksi. Se työntäisi meidät juoksupyörän kaltaiseen olotilaan, söisi kaikki voimavarat. Kehräisi ahdistuksen verkon, jonka sisälle me jäisimme. Istun lapseni viereen sohvalle, halaan häntä ja vakuutan, että tästäkin me selviämme. Me harjoittelemme, jatkuvasti, uudestaan ja uudestaan.

Tällä pippurisielulla on hyvä sydän, joka pursuaa empatiaa. Hän suree kovasti hetkiä, jolloin väsymys ja suuttumus saa yliotteen. Ei hän tiedä mistä ne nousevat, tai miksi. Hänellä on kyky rakastaa lujasti ja tahtoa yrittää. Hän jaksaa harjoitella, kunhan me muistutamme: sinä pystyt. Minä alleviivaan onnistumiset, osoitan edistymiset. Pettymykset siedämme yhdessä, ei meidän tarvitse yksin.

Meillä on takana paljon hyvääkin, onnistumisia ja käyttöön otettuja arjen työkaluja. Luotettavia ihmissuhteita ja uskoa tulevaan. Kannustamista ja kannattelua.  Ei niitä ole menetetty.

Nyt hengähdämme viikonlopuksi. Lapsen kaveri tulee yöksi kylään, kavereita lapsella on paljon. Puuhastelevat yhdessä, kikattelevat ja suunnittelevat. Onnellisia hetkiä jotka tasapainottavat arkea, tuottavat iloa. 

Olemme hetken maistelleet elämän karvasta puolta, nyt lähdemme hakemaan sitä makeaa.

20180903_141809.jpg

 

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä