Pelko astui sisään
Koskaan ei syksy ole tuntunut näin pelottavalta kuin nyt.
Lapseni ensimmäinen kouluvuosi heitti perheemme helvettiin, koulu repi ymmärtämättömyyttään lapsen niin palasiksi, ettei kaikkia paloja ole vieläkään, vuosien jälkeen, löydetty. Jälkiä korjaillaan edelleen. Onneksi meillä on loistava lääkäri, mahtavat terapeutit ja toisemme. Hyvä, että emme tienneet etukäteen mitä oli tulossa, emme olisi jaksaneet.
Ekaluokan ja tämän päivän väliin mahtuu useita rauhallisia vuosia. Haasteellisia, mutta täynnä yhteistyötä, onnistumisia, iloa ja hyväksyntää. Edistymistä ja hyviä suhteita. Kiitosta, ymmärrystä, kannustusta ja vakavia puheita. Sopimuksia ja tavoitteita. Itkua ja raivoakin, mutta niihin ei jääty jumiin.
Löytyi hallintaa, sanoja ja tunnistamista. Lapsi ei kuormittunut ja ylilyönnit vähenivät. Lapsi oppi ihan vähän luottamaan, etteivät ympärillä olevat ihmiset hylkää vaikkei hän täydellinen olekaan. Me kaikki kasvoimme, opimme uusia asioita ja sukelsimme syvälle Nepsy maailmaan. Hyvällä tavalla.
Muutos pelottaa, ainakin jännittää. Aina. Sitä haluaa vastustaa, edes vähän, silloinkin kun olet luottavainen ja utelias näkemään mitä se tuo tullessaan. Mutta kun muutos on sitä, että sinulle avataan ovi pimeään, pukataan sisään ja läimäistään ovi kiinni perässä jättämättä mahdollisuutta ottaa yhtään askelta taaksepäin harkitaksesi askeliesi kulkua, tahtia ja määrää, ei uteliasuutta saa esille edes houkuttelemalla. Pelko valtaa koko tilan.
Meille kävi näin. Sysättiin lapsi uuteen kouluun, uusiin rutiineihin ja tapoihin. Nopeasti, vauhdilla. Lapsi, jolle muutokset ovat haastavia, seisoi vieraassa luokassa, vieraan opettajan kanssa ja yritti sisäistää täysin erilaisia sääntöjä kuin aiemmin. Me vanhemmat yritimme selittää ja kertoa, luoda kuvaa lapsestamme. Antaa työkaluja koulupäivään. Meidät ohitettiin, jäi tunne, että vähäteltiin.
Meidät nostettiin esiin sitten kun ongelmat alkoivat. Syyllisinä, ei yhteistyökumppaneina tai lapsemme asiantuntijoina.
Tartuin siihen oljenkorteen, joka pelasti meidät hukkumasta jo ensimmäisenä kouluvuonna; soitin lääkärille, terapeuteille ja ystävälleni, sille samalle, jolle soitan vähän väliä. Lääkäri ja terapeutit veivät ammattitaitonsa kouluun, antoivat sen sinne käyttöön ja lupasivat olla helposti saatavilla. Jatkuvasti.
Ystävä antoi airon, jotta pääsin kiipeämään takaisin veneeseen. Tarjosi kuuntelevat korvat.
Hetken näytti, että mennään eteenpäin.
Eilen, väsähtäneen ja itseensä pettyneen lapsen kanssa kotiin tultuani jäin miettimään sanoja mitä minulle oli hetki sitten sanottu. Huomasin niiden sisällöissä ja sanamuodoissa paljon yhtäläisyyksiä ensimmäisen kouluvuoden aikana sanottuun.
Pelko astui sisään.
