Vietimme viikonlopun Roomassa maistellen herkkuja ja vaellellen ympäri lämpöistä kaupunkia. Matkassa pelkkä puhelimen kamera, tuliaisina söpöstelykuvia, muutama hyvä osoitevinkki ja tietysti pastaa, balsamicoa ja oliiviöljyä,

No niin. Söpöstelyt sikseen ja asiaan. Siis ruokaan. Fabienin kanssa matkustaessani me yleensä hakeudumme paikkoihin, jotka tarjoavat  rustiikkia ja rehtiä. Toisen vakituisen matkaseurani, hyvän ystäväni kanssa tehdyt jokakeväiset tyttömatkat taas vievät minut kokeilemaan hyvin erityyppisiä moderneja ravintoloita ja uusia trendibaareja . Molempi parempi sanon, ja olen onnellinen kummastakin seura- ja ravintolatyypistä.

Tällä reissulla siis syötiin suoraviivaista ja turhia tärkeilemätöntä. Kaikista suurin suosikkini oli seuraava:

Er Buchetto, Via del Viminale, 2/f, Terminin aseman lähellä. Vuodesta 1890 pystyssä ollut pieni putiikki, jonka tarjooma on yksinkertaista: luuttomaksi leikattua ja yrteillä maustettua paistettua possua. Paperi pöytäpinnan päälle ja possua viipaleiksi paperin päälle.  Tai viipaleiksi leivän sisään. Seuraksi ehkä jotain pientä yksinkertaista: juustoa, makkaraa tai säilöttyä artisokkaa. Ja Peronia tai viinikarahvi.

Tunnelma pienessä ravitsemushuoneessa oli jumalainen: kolme pöytää, joista kahdessa väiteltiin edellispäivän jalkapallosta. Ulkona pukumiesten jono hakemassa lounassämpylää mukaan. Isäntä komentamassa uusien asiakkaiden tullessa laukkuja lattialle, järjestelemässä ihmisiä istumaan vieri viereen ja leikkaamassa totisena oven vieressä ollutta possuaan. Lämpeämässä meille jo hiukan, kun olimme poistumassa. Hän antoi mukaan kortin, jossa oli kuva vuodelta 1890 ja näytti isoisänsä ja hymyili läksiäisiksi. Kokemus oli jotenkin maailman tuulista tullutta lohduttava, energisoiva.

Jäätelöhullu herra oli etukäteen ottanut selvää kehutusta gelateriasta ja raahasi minut kaupungin läpi maistelemaan jädeä. (Kuvaa ei kuulemma tarvitse mallailla niin kauan, että jäätelö sulaa sormille.)

Il Gelato di Claudio Torcè (useampi osoite, me vierailimme Piazza Monte d’Oro 91-92:ssa)oli kyllä kävelyn arvoinen, vaikken gelato-afficionadaksi tunnustaudukaan. Variaatioita oli joka sormelle  ja tiskin takaa sai maistiaiset ennen päätöstä. Niinpä maistelin varsiselleriä, porkkanaa ja chiliä – ja päädyin pistaasiin ja zabaglioneen.

Cul de Sac, P. PASQUINO 73.  Viini- ja ruokahullaantunut ystäväni suositteli meille löytämäänsä enotecaa ruokailuun. Hyvä, että suositteli, tuskin olisimme menneet syömään Roomassa paikkaan, jolla on ranskalainen nimi ja jonka lista oli 5 kielellä esillä.

Pulloittain myytävien viinien lista oli valtava mapillinen erilaisia herkkuja. Joimme pullollisen herkku-Baroloa ja söimme viimeisen päivän kunniaksi, ähkyn uhallakin antipasti-primi-secondit. Etenkin pääruokani, kylmää vasikankieltä yrittisinappikastikkeella oli erinomaista yksinkertaisen ja konstailemattoman hyvää ruokaa. Tunnelma oli taivaissa, kun söimme lämpimässä marraskuun illassa ulkona, kun viereiselle aukiolle parkkeerattiin jo viidettä autoa riviin mottiin, toisaalla joku soitti torvea päästäkseen automotista ja viereisessä pöydässä paikalliset tyylikkäät vanhat rouvat olivat pikkuhiprakassa äänekkään iloisia.

Ystäväni oli saanut erittäin hyvää ja suosittelevaa palvelua ranskaksi, meillä palvelu oli hieman eleettömämpää ja vähemmän auttavaista. Johtuisiko siitä, että yritimme pärjätä ainoastaan toistaitoisella italiallamme; ranskis ei mielellään puhunut ranskaa, vaikka sitä siellä osattiin. Koko kaupunki kun oli ranskaa kailottavia turisteja tulvillaan ja ranskan puhuminen olisi Fabienin mielestä ollut kuin puhuisi automaattisesti Tallinnassa suomea: hiukan ylimielistä, ylenkatseellista ja ajattelematonta.

Seurasimme myös Anthony Bourdainin suositteluja (älkää kertoko kenellekään, mutta se on Fabienin man crush). Niinpä suuntasimme juutalaiskortteleissa sijaitsevaan kosher-ravintolaan Nonna Bettaan (Via del Portico D’Ottavia 16), jossa söin erinomaista artisokkaa. Useamman ruokalajin verran.

Kuvassa on paikan erikoisuus, herkullinen friteerattu artisokka (Carciofo alla giulia), jonka söimme alkuruoaksi friteerattujen anjovisten seurana. Jatkoin samalla linjalla, ja pääruokasi nautin Parmigiana carciofin (artisokkaa, tomaattikastiketta, pamesaania ja mozzarellaa), joka kiilasi kyllä nyt minulle tutumman munakoisoversionsa Parmigiana di melanzanen ohi. Fabien söi lehmän mahalaukkua ”Trippa alla romana”, joka uiskenteli herkullisessa minttuisessa tomaattikastikkeessa. Ruoka oli hyvää ja pöydissä myös paikallisia illallistamassa, vaikka kauhukseni ravintolan seinällä olikin suuri ja ruma Recommended by Anthony -juliste. Ja mikä parasta, taas saimme pöydän ulkoa kadun varrelta, jossa saattoi kuunnella elämää ja illallisiloa myös naapuriravintoloista.

Matka Rooman oli ensimmäiseni. Muttei viimeiseni. Sen kunniaksi tähän loppuun vielä yksi Rooma-klisee, olkaapa hyvät!