Blogi jää kesätauolle

Elän kesää varten. Näin se on vähän aina ollut. Kesä on siis se, mistä nautin täysin siemauksin. Talvi taas on se, mistä lähinnä selviydyn. Talvella kuihdun; kevät aurinko sitten elvyttää ja herättää taas henkiin. Kesä on aivan ihanaa aikaa, josta on otettava kaikki irti. Syksystä onkin jo vaikeampi nauttia, kun se lähestyvä talvi ahdistaa. Ja sitten lopulta talvi ja sen jatkuva, ainainen pimeys onkin jo ihan tappoa.

Talvelle on laadittu jo selviytymissuunnitelma

Onneksi ensi talvelle on sentään selviytymissuunnitelma: säästän kesälomastani viikon talvelle, jotta keskellä pimeintä talvea voidaan viikoksi paeta etelän aurinkoon. Tämä on siis jotain, mistä olen oikeasti aina haaveillut. Ihanaa, että nyt on talvessakin jotain, mitä odottaa! Uskon, että tällaisella viikon irtiotolla tulee olemaan ihan valtavan suuri vaikutus mielialaan ja yleiseen jaksamiseen ja näin se tulee silloin kuin sitä eniten tarvitaan!

Tännepäin saa siis mielellään vinkkailla, jos tietää hyviä budjettimatkakohteita. Nimenomaan kohtuuhintainen aurinkoloma talvelle olisi hakusessa. Entä osaako kukaan kertoa, kuinka saa lomalleen sen parhaan hinnan? Kannattaako matka varata tosi reilusti etukäteen vaiko äkkilähtönä?

Instagramissa olen aktiivinen

Kesälomaa pidin tuossa juuri tosiaan viikon, täksi viikoksi palasin töihin ja nyt edessä onkin sitten kaksi viikkoa lomaa. Pidän sormet ristissä sen puolesta, että sää suosii suomalaisia juhannuksena! 

Ollaan avon ja kisujen kanssa menossa mökille juhannukseksi saaristoon. Paljon olen tässä arpoillut, mitä nämä lomaviikot tarkoittavat blogi- ja instapäivityksieni kannalta. Viime viikolla päivitin blogia normaalisti ja Instagramia sitäkin ahkerammin.

Olen oikeasti näinä päivinä ihan super aktiivinen Instagramissa! Jotenkin en ole kokenut sitä raskaaksi ollenkaan enkä yritä väkisin. Instapäivitykset syntyvät nyt tosi luontevasti täysin omalla painollaan. Instan päivittämisestä on tullut tapa ja tällä hetkellä jaan sinne tosiaan melko paljonkin sisältöä, ihan noin enimmikseen kuulumisia ja sellaisia aivan arkisia juttuja elämästäni.

Ylipäätänsä olen huomannut, että tämä oma someaktiivisuuden tasoni vaihtelee kausikohtaisesti melko paljonkin. Joskus sitä vain on aktiivisempi ja tämä tapahtuu aivan kuin itsestään ja joskus taas sitä joutuu vähän jo itseään pakottamaan jotain jakamaan useamman päivän radiohiljaisuuden jälkeen.

Tulevaisuudessa tarkoitus olisi alkaa panostaa enemmän myös Instan stories-puolelle.

Tulevat kaksi viikkoa haluan pyhittää lomailulle

Viime viikko erosi tulevasta kahdesta viikosta sillä, ettei avopuolisoni Mats lomaillut kanssani. Tästä syystä saatoinkin hyvin päivittää blogia hänen ollessaan päivät töissä ja illat ja viikonloppu jäi sitten sitä yhteistä aikaa. Seuraavat kaksi viikkoa lomailemme nyt yhdessä, ja teinkin sen päätöksen, että blogi jää kesätauolle lomani ajaksi.

Yhteistä aikaa meillä ei ole kuitenkaan mitenkään liiaksi eikä minulla ylipäätään valtavan paljon ole lomaakaan. Ja lopulta kesäkin on lyhyt. Lomallani en halua ollenkaan ottaa paineita tai stressiä tai joutua huolehtimaan mistään, kuten vaikka tästä blogin päivittämisestä. Tulevat kaksi viikkoa haluan keskittyä nyt täysin nauttimaan vain tästä kesästä ja yhteisestä vapaa-ajasta oman kullan kanssa. Haluan olla 100 % kaikissa hetkissä läsnä. Tämän ajan pyhitän täysin lomailulle.

Pitkään mietin, jättäisinkö kännykän kokonaan kotiin ja viettäisin sen täysin somettoman juhannuksen. Sitten ajattelin, että no netin laitan ainakin pois päältä. Lopulta tulin siihen tulokseen, etten välttämättä ehkä kuitenkaan tarvitse nyt varsinaista somelomaa tai -taukoa.

Siitä aion pitää joka tapauksessa huolen, ettei kännykkä tule olemaan koko ajan käsillä ja huomio siinä kännykässä. Hienoja hetkiä voi kokea myös kaikkia niitä taltioimatta. Toisaalta, jos eteen tulee nyt se ihan selkeä kuvan paikka, miksi ei kuvaa voisi ottaa muistoksi ja jaettavaksi? Se ei myöskään vie kauaa, jos tuon kuvan julkaisee jossain sopivassa välissä, kun se ei häiritse mitään muuta.

Lomalla enemmän elämistä, vähemmän somea

Uskon, että mökillä myös pitkästymistä voi tulla vastaan ja tekemisen puute iskeä. Inspiraatio, jos silloin iskee myös ja ihan siltä sattuu tuntumaan, voinhan kirjoittaa blogipäivityksiä valmiiksi varastoon ja hahmotella  vähän julkaisusuunnitelmaa. Ihan ajattelin katsoa sen mukaan, mikä on sitten oma fiilis ja miltä tilanne siellä sitten paikan päällä näyttää.

Olen sen tyyppinen ihminen, että kun jotain alan tekemään, se helposti vie täysin mukanaan. Silloin puhelin voi ja saakin unohtua aivan jonnekin syrjään tuntikausiksi tai jopa koko päiväksi. Myös päiväkausiakin voi kulua hiljaiselolla somessa. Välillä tulee näitä aikoja, kun sitä vain yksinkertaisesti unohtaa kaikki sellaiset kokonaan, ja mielestäni se on vain varsin tervettä. Loppujen lopuksihan siellä puhelimessa ei ole mitään, mitä minun pitäisi oikeasti koko ajan vahtia ja tarkistella. Arjessa se tarkistelu tuntuu olevan lähinnä jotain, mitä teen, kun ei ole oikein tekemistä esimerkiksi bussissa tai bussia odotellessa.

Mielestäni mökillä kuitenkin on hyvä laittaa se puhelin ihan kokonaan syrjään ja opetella olemaan ilman, että sitä jatkuvasti räplää tai tarkistelee. Sitä voi lueskella vaikka kirjoja (niitä onkin mukaamme lähdössä aika läjä) tai havahtua ihan vain kuuntelemaan linnunlaulua ja aaltojen liplatusta. Siis rakastan fiilistellä ja on ihanaa välillä tosissaan rauhoittua ihan vain olemaan.

Se on mun tulevan lomani teema: enemmän elämistä, kokemista, tekemistä, yhdessä- ja läsnäoloa – vähemmän puhelinta, nettiä ja somea. Näin uskon, että siitä lomastakin saa enemmän irti. Sitä somea ehtii kyllä harrastaa kyllästymiseen asti taas talvella.

Bloggailu on ainaista tasapainoilua työn ja vapaa-ajan kanssa

Tämä on ainaista tasapainoilua. Instagramin olen saanut otettua haltuun, mutta blogin kanssa olen vielä hakemassa sitä omaa, itselleni parhaiten sopivaa tapaa ylläpitää blogia. Tämä on välillä haastavaa. Oikeastaan minulla on periaate, että en kirjoita, jos mitään sanottavaa ei ole, jos ei tunnu siltä. Ja sitten taas toisaalta, mitä pidempänä pidän päivitysväliä, sitä korkeampi kynnys kasvaa palata blogin pariin. Se alkaa tuntua vaikeammalta, hommasta jotenkin katoaa se tatsi ja se täytyy lähteä hakemaan kokonaan uudestaan. Rutiini siis häviää puhumattakaan lukijoista.

Ehkä myös rima tuntuu olevan korkeammalla, jos pitkään aikaan ei ole päivittänyt mitään. Silloin minusta aina tuntuu siltä, että seuraavan postauksen onkin parasta olla tosi hyvä, kun sitä näin pitkään on annettu odottaa. Siinä vaiheessa ei viitsisi ihan postata mitään tyhjänpäiväistä diipadaapaa. On myös mahdollista, että olen liiankin kriittinen sen suhteen, mikä on ylipäätänsä postaamisen arvoista ja mikä ei. Tämä nimittäin johtaa aina hyvin pian siihen, että blogissa tulee hiljaista. Siitä tietää, että nyt itsesensuurini on iskenyt armottomana päälle ja torppaa joka ainoan postausideani alkuunsa niin, että mikään ei pääse tänne blogiin asti.

Odotan palaavani lomaltani täynnä uusia ideoita, tarmoa ja inspiraatiota ja toivon mukaan onnistun myös selättämään nämä haasteellisiksi kokemani asiat. Ehkäpä loman jälkeen asioita katsoo ihan ”uudella päällä” eikä saata edes muistaa, mikä se oli se ongelma, jonka ennen lomaa alkoi jo kokea lähes ylitsepääsemättömäksi?

Tällä postauksella blogi jää tästä tosiaankin kesätauolleen ja lomani ajan olen ihan erityisen tarkkana siitä, että elämä menee sometuksen edelle. Varmaan menetän tässä lukijoita, mutta sen kanssa minun vain täytyy olla valmis elämään.

Mikäli vieroitusoireet kuitenkin iskee tällä välin kovana, Instagramini puolella tosiaan on enemmän elämää (@kohtiparempaaelamaa_blogi). Sinne on jotenkin huomattavasti matalampi kynnys tehdä päivityksiä, kun siihen ei uppoa tuntikausia!

Haluan toivotella ihanaa kesää kaikille lukijoille, niin lomaileville kuin töitä paiskiville!

Kuvat: Tanja Burtsoff

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään

Kehoni tarina ja oma kehonkuva: tänä päivänä

jatkuu…

Edellisessä osassa jaoin kehoni tarinan ja oman kehonkuvani (hivenen vinksahtaneen) kehityksen vauvasta lukiolaiseksi. Tässä osassa tarkastellaan ajatuksiani ja tuntemuksiani omasta vartalostani tänä päivänä.

Nyt lihavampana kuin koskaan enemmän sujut ulkomuotoni kanssa

Nyt katsoessani kuvia menneiltä ajoilta huomaan, että tilanne ei ollut ollenkaan silloin niin paha, mitä tunsin sen olevan, enkä näyttänyt todellakaan vielä miltään lihavalta! Sitä minä kuitenkin ihan todella tunsin olevani. Siitä vielä vuosien varrella lihoin 10 kg. Ja siitä vielä lopulta 10 kg, kunnes olin saavuttanut nykyisen painoni ja kokoni.

Mielenkiintoista on, että en koe nyt olevani niin järkyttävän inhottava ja lihava ja epäviehättävä, mitä koin olevani 20 kg ja 10 vuotta sitten. Koskaan en ole ollut näin rehevässä kunnossa kuin nyt, tämä on se kaikkien aikojen aallon pohja – ja olo ei kuitenkaan ole vastaavasti sen mukainen.

Näytänkö mielestäni tosi hyvältä? No en. Näytänkö ihan kamalalta? En mielestäni. Ihan ihmiseltä näytän. Hiukan lihavalta, joo, mutta ei sekään ole maailman loppu.

Huolimatta siitä, että painon mukaan tämä on kirkas aallonpohjani, itsetuntoni ei koskaan ole ollut parempi. Tämä on jännä yhdistelmä. Olen siis saavuttanut sen ihmeellisen tilan, missä itsetunto ei juurikaan ole riippuvainen painosta. Hallelujah!

Näin sen pitää ollakin. Totta kai liikalihavuus on terveyshaitta ja -riski ja tietysti itsestään kannattaa pitää huolta. Silti en näe mitään syytä, miksi itseensä ei voisi olla aina tyytyväinen ja rakastaa itseään sellaisena kuin sillä hetkellä on. Sitä sen hyväksynnän taas ei tarvitse tarkoittaa , että minä nyt olen lihava ja aina tulen olemaan, minun pitää vaan olla itseeni tyytyväinen tällaisena, en saa haluta vähentää painoa tai näyttää paremmalta.

Totta kai painoa saa haluta vähentää ja jos se painoindeksinkin mukaisesti käy järkeen, niin mikäs siinä! Itse olen jonkin verran jokaisessa koossani (myös siis nykyisessä ylipainoisessa) törmännyt siihen, että ihmetellään, miksi minä haluan laihtua, en minä vielä mikään lihava ole.

Ei pidä ajatella, että on tyytyväinen sitten kun

Kuitenkin siis juuri se, että turha kuvitella painon tai minkään muun kanssa, että olen onnellinen sitten kun. Olen tyytyväinen itseeni sitten kun… Onni ei toimi niin. Sitä voi vain olla. Ja olla onnellinen ja kiitollinen ja nauttia elämästään – tässä ja nyt eikä vasta sitten kun. Sitten kun -ajattelu on silkkaa itsepetosta. Aina tulee jotain uutta, mitä tavoitella ja haikailla. Tyytyväisyys ei saa olla siitä riippuvainen. Nykyiset liikakiloni eivät tosiaankaan estä minua olemasta onnellinen!

Lapsena ja varhaisteininä minulla oli tosi vinksahtanut kuva siitä, miltä eräänlainen ihanne näyttäisi. Silloinen ihanteeni tarkoitti käytännössä alipainoa, joten onneksi en ollut sitä, mitä olisin kipeästi halunnut olla! En edes ymmärtänyt sitä, kuinka epäterve kauneusihanne minulla olikaan. Kauneusihanne muuttui kyllä siitä terveempään suuntaan, mutta itseni näin aina silti kuin jonkin vääristävän lasin lävitse. Se, miten jotenkin kummallisesti olen koko elämäni nähnyt ja kokenut itseni paljon lihavammaksi, mitä todella olenkaan, olisi aivan hyvin voinut johtaa syömishäiriöön. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Toisin kuin tyttösenä kuvittelin, se ei olisi ollut ylipainoa parempi vaihtoehto, päinvastoin: se olisi ollut jo vaarallista, kun taas ihan lievä ylipaino ei niinkään.

Kehokuvan vääristymä on pienentynyt tai poissa

Tuntuu siltä, että ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni näen itseni kuta kuinkin sellaisena kuin olenkin. Melkein kolmikymppiseksi asti on kuin olisin itseäni tarkastellut aina näiden lasien lävitse, jotka lisäävät minulle aina 10 – 15 kg.

Nyt näen itseni ilman vääristymää tai ainakin vääristymä on aikaisempaa pienempi. En myöskään ole niin armoton ja julma itseäni kohtaan. En inhota enää itseäni. Ja kun painoa vähän tästä lähtee, voin oikeasti jopa saavuttaa sen ihmeen, että olen kroppaani ja siihen, miltä näytän, tyytyväinen.

Miltä minä sitten haluan näyttää ollakseni tyytyväinen ja todella viihtyäkseni kehossani? Ei minun tarvitse olla edes hoikka. Eikä minun todellakaan tarvitse olla mikään super hottis ja häikäisevän kaunis. Miksi tarvitsisi? Tavallinen ihminen kai saa näyttääkin ihan tavalliselta – ja silti voi olla ihan nätti ja sievä. Sisäinen kauneus on minulle kuitenkin tärkeintä ja hyvä joukko muita asioita ennen ulkonäköä. En näe syytä, miksi minun pitäisi ollakaan mikään katseenkääntäjä, timmi mimmi ja tosi fit. Sellaisen voin surutta jättää muille. Oma intohimo ei siihen riitä.

Vaikka minulla on painoa reilusti pudotettavana, uskon, että suurin ja ratkaisevin muutos oli tapahduttava korvien välissä: siellä oli ongelma. Jotainhan täytyi tapahtua ensin siellä, että olisi koskaan oikeasti mahdollistakaan saavuttaa tyytyväisyyttä kehoonsa. Mielenrauha minulla on jo nyt ja näissä mitoissa: se ei siis koskaan ollutkaan todella mittanauhan tai vaa’an lukemista kiinni.

Mitä taas tulee siihen, miltä peilikuva näyttää, omaa itseään on aina vaikea nähdä aivan objektiivisesti. Oli painoa sitten liikaa, liian vähän tai juuri sopivasti, itseen on minusta aina hyvä koittaa suhtautua sopivalla armolla ja lempeydellä. Olen jo nyt mielessäni ihan hyvässä paikassa ja olen hyvällä mielellä liikkeellä tässä painonpudotustavoitteessani ja välillä laitan sen suosiolla tauolle. Olen melko tyytyväinen jo nyt – tästähän voidaan siis vaan parantaa! Kuinka tyytyväinen itseeni tulen tällä kertaa olemaankaan, kun aletaan lähestyä painoindeksin mukaista normaalipainoa!

Ennen olisin ajatellut, että tästä kun nyt vähän painoa lähtee, näytän vähemmän hirveältä ja sentään jotenkin inhimilliseltä. Nyt ajattelen, että tästä kun vähän painoa lähtee, niin mähän alan näyttää siis jo oikeesti aikas hyvältä!

Menneiden vuosien turha murehtiminen ja epävarmuus harmittaa

Minua surettaa, että olen elänyt elämäni ulkomuotooni painonsuhteen tyytymättömänä. Olen kipuillut asian kanssa ja paino on ollut minulle arka paikka. Huomata nyt tässä vaiheessa, että se on ollut täysin turhaa ja suoraan sanottuna ihan naurettavaa! En todellakaan ollut edes se isokokoinen tyttö ja paksukainen, joksi itseäni luulin! Nyt alan hiljalleen sitä näissä mitoissa ollakin, eikä sekään ole oikeasti edes niin kamalaa!

Kunpa olisin vain ymmärtänyt olla murehtimatta turhista. Kunpa olisin osannut nauttia siitä täysin siemauksin, että olin terve ja kaikin puolin ihan tavallinen lapsi. Ja sitten upea nuori naisen alku. Ja sitten upea nuori nainen. Vaan lähes koko elämääni on varjostanut itseinho ja kokemus omasta lihavuudesta. Se on surullista. Se on typerää. Olisiko se ollut jotenkin vältettävissä? En todella tiedä. Sen tiedän, että aikaa ei voi kääntää takaisinpäin, joten menneitä ei auta liikaa jäädä surkuttelemaan.

Läheiset eivät olisi voineet sanoa mitään, mikä olisi avannut silmäni

En usko, että olisi ollut mitään, mitä kukaan olisi voinut sanoa, että silmäni olisivat avautuneet näkemään itseni sellaisena kuin todella olin. Läheisten sanoihin varsinkaan en uskonut. En pitänyt heitä riittävän objektiivisina arvioimaan, olinko lihava vai en. Olin täysin vakuuttunut, että olin. Omasta mielestäni olin. Ja olin täysin vakuuttunut, että tämä ei ole minun silmissäni ainoastaan, vaan tämä on yksinkertainen universaali totuus: olen ainakin hiukan lihava.

Äitini turhautuneena ja ärsyyntyneenä sanoi minulle, että en todellakaan ole. Sanoin, että hänen on turha väittää muuta, kun onhan minulla silmät päässä! Muistan äidin huudahtaneen ”sitten sun silmissä on kyllä jotain vikaa!”

Saatan nyt nähdä, mitä hän sillä tarkoitti. Valitettavasti silloin en nähnyt syytä olla uskomatta omia silmiäni ja olla luottamatta omaan arviooni ja kokemukseeni. Sen sijaan äiti varmasti näki lapsensa vain ruusunpunaisten lasien läpi eikä minussa varmaan koskaan hänen silmissään voisi olla mikään pielessä, ajattelin. Siksi äitiä ei laskettu.

Täysin ulkopuolisen ja ammattilaisen sanomaa olisin ehkä vähän paremmin uskonut. Ehkä olisi ollut hyödyllistä kuulla ammattilaiselta, että en ollut ylipainoinen ja kuinka kaukana oltiin siitä, missä tosiasiallista ylipainoa jo alkaisi esiintymään. Ehkä terapialla oltaisiin voitu vaikuttaa vinoutuneen omakuvani oikenemiseen.

En koskaan osannut kyseenalaistaa itseäni. Jotenkin aina tajusin, että olen melko itsekriittinen ihminen ja armoton itseäni kohtaan, mutta mielestäni tämä ei ollut vain sitä, koska sen lisäksi aidosti koin olevani tosi paksu. Lähinnä ärsytti, jos joku väitti muuta. Ajattelin, että minulle koitettiin vaan saada parempi mieli tai sitten sanoja läheisenäni vain yksinkertaisesti kieltäytyi näkemästä tosi asioita: koskaan ei tullut mieleenkään, että se, joka kieltäytyi näkemästä asioita niin kuin ne todella olivat, olinkin minä. Elin vuosikaudet surkeassa harhaluulossa.

Teinitytöt usein murehtivat painostaan syyttä suotta ja murehtiminen alkaa yhä aikaisemmin. Miten tätä huolettavaa ja varsin surullista ilmiötä voitaisiin muuttaa?

Hyvinvointi Mieli Terveys Ajattelin tänään