Kun elämältä putosi pohja, TAUSTAT osa 2/4
Edellisessä osassa avasin, kuinka tarkalleen päädyin 2015 aivan liian kalliiseen vuokra-asuntoon ja saman aikaisesti vielä työsuhteeseen, jossa tulot olivat vähintäänkin epävarmat. Mikään tilanteessa ei ollut miltään osin ihanteellista tai toivottua, vaan pakon sanelemaa. Hetken aikaa kuitenkin näytti siltä, että selviäisin ja kaikki oli kääntynyt kuta kuinkin hyvin päin. Seisoin omilla jaloillani ja tunsin tästä suurta ylpeyttä. Tulevaisuuden suhteen olin monin tavoin toiveikas ja vaikuttikin, että kaikki tulisi järjestymään.
2015 lokakuussa aloitin puhelinmyyntihommissa ja marraskuussa muutimme kissojen kanssa uuteen kotiin. Elämässä alkoi aivan uudet kuviot ja jotain aivan erilaista. Rakastin pikku kämppääni Helsingin Kalliossa Karhupuiston laidalla. Eihän se ollut kovin kummoinen, mutta se oli koti minulle ja kissoille. Oma pieni soppi, pesä ja turvasatama, jonka sain laittaa näköisekseni. Asuntoni oli sisäpihan suojissa, minne ei ollut ulkopuolisilla asiaa. Se oli ihan oma kuplansa. Kuitenkin samalla hetkellä, kun astui ulos porttikongista, olikin heti lähestulkoon kaiken keskiössä. Ympärillä oli elämää, kaupunkielämää. Sitä tupsahti suoraan ratikkapysäkille ja tuijotti Kallion kirjastoa. Kulkuyhteydet olivat loistavat ja ydinkeskustaankin kävelymatka. Lyhyen kävelymatkan päässä asui myös bestikseni, mikä oli aivan ihana bonus.
Toki epävarma, provikkapalkkainen työsuhde ja kallis vuokra-asunto olivat huolestuttava ja aika pelottavakin yhdistelmä. Rahat oli koko ajan tiukalla, mutta sain pääni pidettyä juuri pinnalla. Visalaskutkin oli kovat, sillä maksaakseni hurjan vuokravakuuden minun oli täytynyt vetää Visani tappiin. Välillä tämä kaikki tuntui ahdistavalta ja kuin jatkuvalta taiteilulta veitsen terällä. Seurasin itsekin jatkuvasti omia myyntilukujani päivittäisellä tasolla ja ne alkoivat olla paitsi hyvät myös tasaiset. Tämä hiukan rauhoitti mieltäni. Tuntui, että kaikesta huolimatta homma alkoi olla hallussa.
Menestys myyntihommissa ja duunin myyntikilpailujen voittaminen tuntui mielettömän hyvältä ja siinä itseluottamus kasvoi. Tuntui, että minä pärjäsin kyllä. Se oli ihana tunne. Aloin havaita tämän ilmiön, josta välillä kuulee puhuttavan, missä hyvä energia vetää puoleensa hyvää energiaa, kuin magneetti.
Soittelin erään aikakauslehden kampanjaa, kun eräänä päivänä sattumoisin päädyin sitten tutustumaan ihanaan Mallaan ja sitä kautta Forever Living Productsin verkostomarkkinointibisnekseen ja aivan mahtaviin aloe vera -tuotteisiin. Olin hyvin avoin ja vastaanottavainen uusille mahdollisuuksille ja kokemuksille. Totta kai nainen, jolle soitin kaupatakseni lehtidiilin, saisi puhelinnumeroni soittaakseen minulle myöhemmin kertoakseen bisnesmahdollisuudesta! Mikä ettei! Eihän asian kuuleminen mitään maksa. Ei se ota, jos ei annakaan, pähkäilin.
Mallahan sitten soitti ja minä kuuntelin tarkasti. Tapasimme kahvien merkeissä ja Malla kertoi lisää niin tästä bisnesmahdollisuudesta kuin itsestään. Sain myös tuotteita kokeiltaviksi ja ihastuin ikihyviksi. Ei mennyt kauankaan, kun yhdessä järjestimmekin jo ensimmäiset Forever/aloe vera -kutsut tutuilleni. Aloin myös panostaa omaan hyvinvointiini ihan toisella tapaa. Tuolloin ensimmäisen kerran suoritin Foreverin Change 9 -ohjelman ja pudotin 4 kg (tuolloin painoin siis 80 kg). Saavutin Forever bisneksessä myös Assistant Supervisor -tason.
Puhelinmyyntityössä olin löytänyt itsestäni paljon sellaista potentiaalia, jota en tiennyt minussa olevankaan. Työ opetti minulle paljon. Ne olivat ehdottomasti rankat 8 kk, mutta myös varsin antoisat. Työ oli kuitenkin stressaavaa ja henkisesti raskasta ja kuluttavaa. Vaikka omat myyntiluvut osoittivatkin jo kohtalaista vakautta, totta kai sitä murehti toimeentulosta ja mitä jos tulee kuukausi, kun vuokra ja laskut eivät enää tulekaan katetuiksi. Menot olivat koko ajan korkeat. Vuokra vei palkasta yksin yli puolet, laskut veivät melkein loput. Loput rahoista meni ruokaan ja muuten elämiseen. Näistä ei todellakaan päässyt pistämään rahaa syrjään. Joka kuukausi elin täysin kädestä suuhun ja muutama päivä ennen palkkaa tili oli lähes tyhjillään tai tyhjillään. Elämä on kovin stressaavaa, kun kaikki tuntuu kaiken aikaa olevan vain hiuskarvan varassa.
Tämän lisäksi mitä enemmän halusin tietää kauppaamistamme kampanjoista ja kylkiäislahjoista ja näitä asioita ihan aloin selvittää, sitä enemmän alkoi ilmetä moraalisia ristiriitoja omien arvojen kanssa. Sitten sairastuin vielä siihen The flunssaan. Olin sairastunut työsuhteen aikana aikaisemminkin, mutta sairaslomalle jääminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto provikkapalkalla työskenneltäessä. En minä voinut jäädä kotiin. Siispä kiskoin Finrexiniä ja muuta troppia ja pysyin töissä kipeänäkin ja tsemppasin en vain selvitäkseni työpäivästä, sillä siitähän ei mitään maksettu, vaan selvitäkseni työpäivästä pitäen samalla myynnit korkealla. Tällä tavalla pöpöt meidän duunipaikalla varmasti kiersivätkin iloisesti, kun ihmiset eivät voineet jäädä kotiin sairastamaan.
Jälkikäteen kun tätä mietin, en ymmärrä miten sen tein. Varmaan ihan sillä, että minun yksinkertaisesti täytyi selvitä. Vaihtoehtoja ei ollut. Minulla oli vain itseni ja kissoilla oli vain minut. Me tarvitsimme kodin ja me tarvitsimme ruokaa. Siispä pinnistin ja annoin aivan kaikkeni selvitäkseni työpaikalle, tahkotakseni siellä kauppoja ja hoippuakseni viimeisillä voimilla kotiin. Kotona saman tien nukkumaan ja sitten pelkkää lepoa. Pää täyteen kuumehoureista unta, että seuraavana päivänä kykenisi samaan uudestaan. Ehkä viikonloppuna sitten avautuisi ihan oikea mahdollisuus kunnon levolle niin että jotain toipumistakin voisi tapahtua.
Mutta nyt tämä uusi flunssa. The flunssa. Se erosi aikaisemmista sillä, että tämä piru vei ääneni aivan kokonaan. No nythän sitä oltiinkin kusessa! Kuten päätellä saattaa puhelinmyyjä ilman ääntä on työkyvytön. Jouduin pakostakin sairaslomalle. Olin tilanteessa todella turhautunut ja ahdistustunut. Toimitin työnantajalle lääkärintodistuksen ja minulle maksettiin 6e/h palkkaa työvuoroista, jotka minulle oli ennalta varattu ja joihin en nyt päässyt. Tämä ei tuntunut missään nimessä reilulta, sillä myyntiluvuilla saavutettu tuntipalkkani oli jo hyvän aikaa ollut keskimäärin 15e/h. Ja tämä sairastuminen oli jotain, mihin itselläni ei ollut mitään vaikutus- tai päätäntävaltaa. Mistä tämä 6e/h korvaus oli oikein temmattu? Mille se muka perustui? Minusta tämä oli aivan pöyristyttävää.
Tämä oli minulle varmaan se niin sanottu vika tikki. Tätä ennen olin keskittynyt tiukasti työn hyviin puoliin. Siihen, kuinka työ haastoi minua ja kasvatti ja kehitti minua. Kuinka palkitsevalta ja hyvältä tässä työssä menestyminen tuntui, koska se tosiaan oli ihan toisella tapaa vaativaa kuin mikään aikaisemmin tekemäni työ. Tämä todellakin vaati jotain ja se vaati sitä paljon. Tässä pärjääminen ei ole itsestäänselvyys. Olin tavattoman ylpeä itsestäni pärjätessäni tässä hommassa ja vieläpä menestyessäni tässä, sillä olin joutunut siinä todellakin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Se oli aivan erilaista ylpeyttä, mitä olin itsestäni koskaan elämässäni kokenut. Kokemuksessa oli ehdottomasti hyvääkin, jotain lähes koukuttavaa. No pain, no gain.
Mutta. Tässä oli kyse minun elämästäni ja minun toimeentulostani. Yllätyskriisi äänen vienyt flunssa avasi silmäni. Tämä oli hazardia. Tämä oli epävarmaa touhua sittenkin jos minun myyntilukuni ovat kohtuu hyvät ja pysyvät tasaisena. Entäpä minusta riippumattomat tekijät? Sellaiset, joista työssäni joka päivä tuli muistutetuksi. Tällaisia ovat esimerkiksi nettiyhteyden tai ohjelmiston kaatuminen, mikä tarkoittaa, ettemme voi ottaa puheluja. Kun ei voi ottaa puheluja, ei voi tehdä kauppoja.
Toisin sanoin aina kun istuimme siellä töissä ilman, että meidän oli mahdollistakaan kauppoja tehdä, palkka ei juossut. Tämä oli niin sanotusti meidän omaa aikaa, tämä meni meidän työntekijöiden piikkiin. Ikävä tuli aikaa kirjanpidon tehtävissä. Siellä jos systeemi kaatui ja sen takia pyöriteltiin peukkuja tai lähdettiin ylimääräiselle kahvitauolle, kun töitään ei pystynyt tekemään, toki se monesti turhautti silloin kun olisi ollut paljon hommia tehtävänä ja ne edelleen piti kyllä tehdä, mutta sentään palkka juoksi koko ajan, koska tämä oli työntekijästä riippumatonta. Mikä käsittääkseni on kohtuullista ja sitä paitsi normaalikäytäntö missä tahansa muissa tehtävissä.
Tai kun työnantajalla ei ole antaa tai hän ei anna minulle kunnon soittolistoja, vaan ainoastaan näitä täysin loppuun kaluttuja soittolistoja, joissa puheluita voi joutua ottamaan puolikin tuntia ilman, että kukaan edes vastaa sinulle ja kun lopulta vastataan, näistä ihmisistä jokaiselle on jo soitettu aivan vastikään tämän saman diilin tiimoilta ja vastaus oli ja on edelleen ehdoton ei. Se ei ole puhelinmyyjällekään mukavaa soitella tällaisille ”loppuun häirityille” kontakteille.
Oli vain liikaa tekijöitä, joihin minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa, vaikka hoitaisin hommani kuinka hyvin. Mitä vaan voi sattua ja jos ja kun sattuu, se olen minä, jota sattuu. Se olen minä, joka on sitten henkilökohtaisesti kusessa. Se olen minä, jolla jää silloin laskut maksamatta ja ruoka ostamatta. Tuli monta tilannetta, jossa huomasin ajattelevani: mutta eihän näin voi olla! Ja silti niin vain oli. Entä sitten kun tulee tällainen flunssa, joka vie äänen kokonaan? Tai jotain muuta, mikä tekisi töihinmenon ja työnteon siellä kirjaimellisesti mahdottomaksi? Onko se sitten reilua, että minulla ei ole näille tilanteille minkäänlaista turvaa? Mielestäni ei.
Aikaisemmin olin ollut yksinkertaisesti liian uupunut edes katselemaan ja hakemaan muita työpaikkoja ollessani tässä työsuhteessa, mutta nyt aloin katsella uupumuksesta ja väsymyksestä huolimatta, sillä huoli tulevaisuudesta oli kova. Olen hyvä työntekijä. Olen hyvä tuloksentekijä. Olen hyvä myyjä. Minä ansaitsen työnantajaltani parempaa. Jos minua ei osaa arvostaa, minut menettää, ajattelin.
Kuvat: Tanja Burtsoff
