Kirjoitin jokin aika sitten ristiriitaisesta suhteestani äänikirjoihin. Minulta tuppaa kuunnellessa katoamaan kirjan suurempi juoni, eli kertomuksen kaari, ja huomio keskittyy pikkuseikkoihin. Se on kiinnostavaa ja viehättävääkin, mutta vain silloin, kun kirja on jo ennalta tuttu.

Kesäloma-autoiluun varasin mukaan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan äänikirjana. En ole lukenut tuota suosikkiteosta, mutta koska siltä ei ole voinut välttyä viime vuosina, se tuntuu aivan tutulta (Miniän olen lukenut). Juuri tuon tuttuuden takia en ole halunnutkaan lukea Mielensäpahoittajaa. Toisaalta olen ajatellut, että alun perin radiokuunnelmiksi tarkoitetut tekstit toimivat varmasti parhaiten juuri radiokuunnelmina – tai sitten äänikirjana.

Olin oikeassa. Veikkaan, että paperinen Mielensäpahoittaja olisi tuntunut minusta juurikin paperiselta, mutta Antti Litjan lukemana ja Suomen maaseudun ympäröimänä vanhan ukon jurputukset olivat erinomaisen hauskaa ja samastuttavaa kuunneltavaa. Vaikka talvi on onneksi kaukana, kyllä hihitti jo kirjan alku lumityövalituksineen. Siitä edettiin kohti nykymarkettien pakkauskokoja, jonottamisen problematiikkaa ja monen muuta arkisen elämän asiaa. Kyllä mieli oli usein pahoitettu.

Paitsi etten oikeastaan pidä mielensäpahoittajahahmoa kovinkaan synkeänä, vaan pikemminkin sympaattisena, toki melko änkyröivällä tavalla. Tuolla valittajalla on pitkä elämä takanaan, ja hän myöntää itsekin, ettei ole aina ollut negatiivinen. Mielensäpahoittaja oli hyväntuulinen 73 vuotta, mutta sitten alkoi terveys prakailla, vaimo joutui hoitokotiin ja paras ja ainoa ystävä kuoli. Keneenpä sellainen ei vaikuttaisi. Ei, minusta mielensäpahoitttaja ei ole mikään vanha känkkäränkkä.

Ymmärrän siis, miksi niin monet ovat ihastuneet tähän kirjaan ja hieman hämmentyneetkin siitä, miten vanhan ukkelin yksinpuhelu voi tuntua niin mukavalta ja suorastaan hyvältä. Voi se. Mielensäpahoittaja on inhimillinen ja perinteinen, oikein turvallinen hahmo, jonka jankkaamisen taustalta löytyy lämpöä ja huumoriakin. Kyrö piirtää hänen kauttana hienon kuvan niin menneestä kuin tämän päivän Suomesta. Miniä-mielikuvieni mukaan Mielensäpahoittaja on tarkempi, syvempi ja astetta huolellisempi teos kuin jatko-osansa Miniä.

Odotan siis uusia reissuja Mielensäpahoittajan kanssa. Mainittaakoon kuitenkin, ettei automatkan aikana tullut kuuloonkaan tehdä muistiinpanoja tai muutenkaan täysin syventyä äänikirjaan, sillä matkassa oli myös kaksi naukuvaa mielensäpahoittajaa, jotka kommentoivat äänikirjaa aika ajoin äänekkäästi.

Mutta: äänikirja ei vanhene. Uskon sen kestävän aikaa jopa paremmin kuin moni painettu kirja. Kun kuunnellessa ei saa (ainakaan minun kokemuksellani) kirjasta kaikkea irti, sen voi kuunnella moneen kertaan.

Ainakin se lumityöjuttu pitää kuunnella uudelleen talven tullen, mutta ei puhuta vielä talvesta. Tulee pahoittunut mieli.

Oletko kuunnellut tai lukenut Mielensäpahoittajaa?

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Wsoy, 2010. Lukija: Antti Litja

Kustantamon teosesittely