Vaikka lukeminen on minusta ihanaa, en suinkaan valitse (kaikkia) lukemiani kirjoja sillä perusteella, että oletan niiden olevan ihania. Herman Kochin Illallinen päätyi lukemistooni siksi, että ystävä lähetti tekstarin: ”Illallisessa on sujuvaa kerrontaa ja ilkeitä ihmisiä. Haluatko lainata?”

Halusin. Vaikka esimerkiksi Gillian Flynnin Kiltin tytön hahmojen julmuus ja kierous tuntuivat minusta etenkin loppua kohden liioitellulta ja ällöttävältäkin, nautin aika ajoin sellaisesta hallitusta kaunokirjallisesta ilkeydestä, jota voi löytää vaikkapa Lionel Shriverin kirjoista. Löysin sitä myös Kochin teoksesta.

Illallinen kertoo nimensä mukaisesta yhdestä illallisesta. Kirjan minäkertoja, historianopettajamies, saa veljeltään illalliskutsun hienon amsterdamilaiseen ravintolaan. Veli on nosteessa oleva poliitikko, josta povataan jopa seuraavaa pääministeriä; myös veljesten vaimot tulevat mukaan. Kummallakin parilla on teini-ikäisiä lapsia. He eivät varsinaisesti osallistu illalliselle, mutta ovat läsnä vanhempiensa ajatuksissa, puheissa ja teoissa.

Kirjan tunnelma ei ollut alussakaan mitenkään sympaattinen, mutta luku luvulta – tai ruokalaji ruokalajilta – tarina muuttuu yhä epämiellyttävämmäksi ja ihmiset karmivammiksi. Teoksessa hoetaan hieman liikaakin Leo Tolstoin Anna Kareninassa esittämää ja usein siteerattua ajatusta, että kaikki onnettomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan. Illallisen myötä ilmenee, että tämän tarinan ihmiset ovat onnettomia sekä yksilöinä että perheenjäseninä. Kirja on täynnä mielen ja käytöksen kieroutta ja sen tarkoitus lienee herättää kysymys, mitä kaikkea läheisen takia saa tai voi salata. Mitä tekisit puolisosi tai lapsesi maineen ja tulevaisuuden eteen?

Illallinen ei vastaa aukottomasti näihin kysymyksiin. Olenkin taipuvainen pitämään sitä mieluummin kärjistettynä ihmismielen kuvauksena kuin realistisena pohdintana siitä, mitä kulissien takana voi olla. Ainakin toivon, ettei saman aterian äärelle usein osu oikeasti näin paljon epäluotettavuutta, julmuutta ja epäempaattisuutta. Vaikka kirjan yksi teema on juuri perheenjäseniä kohtaan koettu empatia, koen, että kirja kertoi epäempatiasta. Joskus se, mikä näkyy toisista huolehtimisena, voikin olla empatiaa vain omaa itseä kohtaan. 

Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä poliitikon puoliso tai ongelmiin joutuneen teini-ikäisen vanhempi pitäisi tästä kirjasta. Minä olen kuullut kirjasta mielipiteitä puolesta ja vastaan: yhtäältä on kiitelty tarkkanäköisyyttä, toisaalta taas kammoksuttu sen tarkkoja kuvailuja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. 

Helmi K kirjoitti Illallisesta omassa bloggauksessaan näin:  ”Lopulta siitä jäi kuitenkin hieman ontto, kylmä olo. Samanlainen kuin silloin kun aamulla lukee lehdestä jotain kauheaa ja se myllertää mielessä vielä illallakin, vaikka ei oikeastaan haluaisi.”

Allekirjoitan. Ja silti suosittelen, niin kuin tällaista kirjallisuutta voi suositella.

Herman Koch: Illallinen (Het diner, 2009). Siltala, 2012, 2. painos. Suom. Sanna van Leeuwen