Dekkarin ja trillerin ero?

 

jammfaaca_large.jpg

 

Tulipa keskustelua toisen lukijan kanssa siitä, mitä dekkari ja trilleri tarkoittavat ja miksi vain trillereitä voi lukea. Siis useimmathan voivat kai lukea molempia, jotkut eivät kumpaisiakaan, mutta minä voin lukea vain trillereitä, tai sellaisia kirjoja, jotka trillereiksi käsitän.

Minulle dekkarista tulee mieleen suhteellisen simppeli tarina, jossa kaikki keskittyy siihen, että ensin löytyy ruumis ja sitten selvitellään murhaajaa ja sen motiiveja sa. Tyyliin kyläyhteisö järkkyy, kun eräänä sunnuntai-aamuna torilla on kauppiaan kalmo. Myönnän, että tämä on yksinkertaistus, eikä perustu laajaan dekkarikokemukseen. Luin ala-asteella kaikki käsiini saamani Agatha Christiet, pidin Christie-esitelmän ja tiesin 12-vuotiaana, että olen käyttänyt dekkarikiintiöni. Sittemmin olen lukenut vain muutamia puhtaasti dekkareiksi määriteltäviä kirjoja. Ne eivät ole herättäneet minussa erityistä intoa, joskaan eivät antipatiaakaan.

Trillerin taas miellän elokuvamaisen vauhdikkaaksi, tietoisen koukuttavaksi ja omalla tavallaan viihdyttäväksi kertomukseksi. Trillereissäkin voi tulla ruumiita tai ainakin verellä on taipumus roiskua, mutta murhan ratkaiseminen ei ole keskiössä. Murha tai muu rikos kyllä ratkaistaan, mutta yleensä se liittyy johonkin laajempaan teemaan: ratkaisulla saadaan estettyä suurempi epäkohta, kuten finanssihuijaus. Henkilöhahmot eivät ole trillereissä sen syvällisempiä kuin dekkareissakaan, kieli ei ole useinkaan erityisen kiinnostavaa, mutta teema voi olla laaja ja tärkeäkin. Olen kiinnostunut erityisesti ekotrillereistä, mutta toisaalta trilleri on sopivan kevyt ja nopea genre myös esim. finanssiasioihin tutustumiseen; en ehkä jaksaisi lukea vakavaa saati tietokirjaa ydintuhoista tai pörssimaailmasta. Kovin usein en kyllä jaksa lukea minkään sortin trilleriä.

Wikipedian mukaan trilleri on näemmä ylätermi, jonka alta löytyy sitten mm. salapoliisikirjallisuutta. Ehkä en ole siis ihan hakoteillä joatteluni kanssa.

Onko muillakin vaikeuksia erottaa dekkaria ja trilleriä täsmällisesti toisistaan? Entä luetko molempia, jompaakumpaa tai et kumpaakaan genreä? Ja – ehkä kiinnostavinta – miksi nämä genret herättävät niin paljon tunteita? Minusta tuntuu, että sekä jännityskirjallisuuden lukeminen että lukemattomuus ovat monien mielestä paheita.

Myös Reeta Karoliina pohti äskettäin dekkariasioita.

 

Kuva: We Heart It

 

Kulttuuri Kirjat

Jeffrey Eugenides Akateemisen Kohtaamispaikalla

eugenides.jpg

 

No niin, iik. Tänään sain paikattua lähes vuosikymmen sitten tapahtuneen virheen. 

Luin kymmenisen vuotta sitten juuri suomennetun kirjan Middlesex. Se oli – ja on! – yksi mielenkiintoisimmista koskaan lukemistani kirjoista, ja suunnittelin kovasti meneväni katsomaan sen kirjoittajan Jeffrey Eugenidesin haastattelua Helsingin keskustan Akateemiseen kirjakauppaan. Jostain syystä en mennyt, ja menemättömyys on harmittanut minua aina silloin tällöin vielä vuosien jälkeenkin. 

Ei harmita enää, sillä tänään näin Middlesexin, Virgin Suicidesin sekä uunituoreen Naimapuuhia-romaanin kirjoittajan samaisessa Akateemisessa Jenni Pääskysaaren haastateltavana.

En ole vielä lukenut Naimapuuhia, mutta haastattelusta ilmeni seuraavaa:

Eugenides alkoi ensin kirjoittaa romaania eräästä perheestä, kun yksi perheenjäsen, sittemmin Naimapuuhien päähenkilöksi päässyt Madeleine, erottautui joukosta ja kirjailija alkoi seurata hänen kertomustaan. Ennen Madeleinen ”löytymistä” Eugenides oli kirjoittanut romaania jo pari vuotta.

Madeleine on nuori semiotiikan opiskelija, joka on lukenut liian monta rakkausromaania ja kehittänyt fiksaation erityisesti Jane Austeniin ja saanut näin vääriä käsityksiä romansseista. Hän yrittää kovasti skarpata, mutta hänen oma suhteensa on kuin rakkausromaanista sekin.

Madeleinen poikaystävä Leonard on maanisdepressiivinen, koska Eugenidesia kiinnosti ajatus ihmisestä, joka on samaan aikaan paras ja huonoin poikaystävä.

Kolmas päähenkilö on Mitchell, teologian opiskelija, joka on osin omaelämäkerrallinen hahmo. Myös Eugenides on matkustanut nuorena Intiassa ja lopettanut peseytymisen! Erityisesti hänellä on kuulemma Mitchellin kanssa yhtäläisyyttä kuitenkin uskonnolisten kokemusten tai pohdintojen suhteen.

Naimapuuhia sijoittuu 80-luvulle, koska Eugenides on itsekin ollut silloin nuori. Lisäksi tarinan sijoittaminen nykypäivään olisi tuonut mukanaan myös nykytekniikkaa. Nyt Madeleine joutuu kuulemma odottamaan puhelinsoittoja kotona – mutta olisipa Eugenides sijoittanut tarinansa mihin  aikaan tahansa, sen perusteema young love olisi kuulemma pysynyt samana.

Jenni Pääskysaari mainitsi, että Naimapuuhia on täynnä kirjavinkkejä – kuulostaa siis todelliselta lukutoukan kirjalta. Hän myös luonnehti kirjaa, että se on yhtäaikaa syvällinen ja paikoin todella hauska. Seuraavaksi Eugenidesilta on kuulemma tulossa novellikokoelma.

Mitäs muuta? Ainakin se kannattaa mainita, että Eugenides muisti olleensa Akateemisessa ennenkin. Ja hän kehui Korjaamon Literary Death Matchin tuomarina olemista kovasti. Kuulemma esiintyneet kirjailijat olivat niin eläytyviä, että hän melkein ymmärsi, mitä he lukivat, vaikka lukivatkin suomeksi. Riikka Pulkkinen oli esittänyt ikuisesti Eugenidesin mieleen jääneen tanssin!

Lopuksi Eugenides-aiheinen linkkilista:

Jeffrey Eugenides Nora exlibris -blogin haastattelussa

Kujerruksia-blogin Linnean raportti Literary Death Matchista

Naimapuuhia-arviot Ilselästä ja Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogista

Omat arvioni Middlesexistä sekä Virgin Suicidesista

Jeffrey Eugenides kertoo uusimmasta romaanistaan The Guardianin videohaastattelussa

 

Lisää linkkivinkkejä otetaan vastaan! Ja aion lukea Naimapuuhia lähiaikoina, vaikka melkeinpä mieluummin lukisin taas Middlesexin. Tuli Akateemisen haastattelua seuratessa ihan ikävä sitä kirjaa!

Kulttuuri Kirjat Suosittelen