Tunnustan heti, että viikkojen pohdiskelun jälkeenkään en osaa vastata otsikon kysymykseen. Kysymys on kuitenkin pyörinyt mielessäni siitä lähtien, kun Koko H. sen asetti palstallaan. Hän kirjoitti: Jos en lukisi, kiukuttelisin, en kykenisi rakastamaan, haluaisin muuttaa pois, vaikka mitä se auttaisi. Tunnistan Kokon tunnustuksessa itseni, mutta lupasin kertoa asiasta myös oman näkemykseni.

Suomen kieltä opiskelleena ja kroonisena lukutoukkana minun on hyvin helppo perustella teoriassa, miksi esimerkiksi lasten pitää altistua kirjoille. Vakiolitanjani kuuluu suurin piirtein näin: Lukeminen kehittää sanavarastoa, yleistä kielen tajua ja logiikkaa sekä mielikuvitusta, avarakatseisuutta ja empatiaa. Lukemalla oppii. Kirjat ovat tärkeitä monenlaiselle ymmärtämiselle. Lisäksi lukuhetket ovat tärkeitä mm. yhdessäolon, keskittymisen ja rauhoittumisen kannalta.

Kuulostaa hienolta, mutta en myönnä, että jos en olisi lukutoukka, olisin kielipuoli, umpimielinen ja epäempaattinen tosikko, vieläpä epälooginen sekopää. Tunnen, joskaan en oikein ymmärrä, ihmisiä, jotka ovat kelvollisia vaikkeivät lue.

En myönnä sitäkään, että olisin aina kököttänyt kirja kädessä olosuhteiden pakosta. Petri Tamminen kirjoittaa novellissaan Menevät miehet stereotypiasta, että lukutoukat seurustelevat kuvitteellisten ihmisten kanssa, koska pelkäävät oikeita:

Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin, mikä lukemisessa auttoi; Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa. Lukeminen oli vastalääkettä yksinäisyyteen – –

En viettänyt nuoruuttani sisätiloissa, enkä muista koskaan ajatelleeni, että luen, jotta minulla olisi tekemistä tai seuraa kirjan kautta. Lapsena kirjojen hahmot olivat kyllä kuin ystäviä ja toisinaan viihdyin juuri heidän kanssaan parhaiten. Istuin näennäisesti pihakeinussa, mutta olin mielessäni milloin missäkin linnassa, sisäoppilaitoksessa tai orpokodissa. Toivoin syntyneeni eri aikakauteen ja pohdin, miten vaatteet ommeltiin ennen ompelukoneiden aikaa. Aikuisena olen kadottanut tämän kyvyn, tai en ainakaan muista, että olisin halunnut oikeasti siirtyä minkään kirjan maailmaan, vaikka lukiessa tunnenkin toisinaan epämääräistä kaipuuta. Lisäksi aikuisena luen kirjoja enemmän siksi, että pidän lukemisesta ylipäätään ja haluan tutustua erilaisiin kirjoihin ja oppia kielestä, kirjallisuudesta ja maailmasta, enkä siksi, että minua kiinnostaisivat kirjojen tarjoamat mielikuvitusleikit.

En lue siksi, ettei minulla olisi muuta seuraa, vaan myönnän olevani epäsosiaalinen ja hermostuvani, jos muu seura estää lukemisen. Minulla on melkein aina kirja mukana, enkä voi mennä nukkumaan lukematta. Luen kylvyssä, saunassa ja kylässä.

Vaikka tiedän itsestäni kaikki nämä asiat, en silti tiedä, mikä olisin, jos en olisi lukija.

Luulen, että tarvitsisin itsenäni pysymiseen jonkin muun taidemuodon. En elokuvia, sillä niissä tarinat tarjotaan mielestäni usein liian valmiina. Ehkä olisin valokuvaaja. Silloinkin aiheet olisivat olemassa, kuten kirjoissa, mutta voisin itse tulkita ne: valita, mihin keskityn ja miten sen näen.

Ainoa, minkä luulen tietäväni on se, että olisin orpo ja onneton, jos en enää saisi lukea kirjoja. Ja varmaan Kokon tavoin kiukkuinenkin.

Kuka sinä olisit, jos et lukisi?

Lainaus teoksesta Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia. Otava, 2010.

Kuva: We heart it