Mä olen etsinyt oman elämäni ja hyvinvointini tasapainoa nyt jo tovin. Joskus sekavammissa elämäntilanteissa olen kuvitellut, että osa epätasapainoisiin fiiliksiin, terveysremppoihin ja sen sellaisiin epätoivottaviin fiiliksiin on johtunut elämäntilanteestani. Ja niin varmasti osin on tietysti ollutkin! Mutta kyllä suurin syy on ollut ihan tämä oma tapani ja luonteeni ajautua äärirajoille monella tavalla. Se on ollut mulle ikään kuin luontaista, vaikka toisaalta kroppa onkin potkinut vastaan.

Osasyy tiheään elämäntahtiin on tietysti tämä täysillä painava on/off -luonteeni. Osa syy siinä, että olen halunnut tehdä asiat hyvin silloinkin, kun voimia ei ole ollut enää yhtään.

Kun sitten syksyllä kirjoitin – vähän ikään kuin flow-fiiliksessä ja ”vahingossa” – olevani tällainen sosiaalinen introvertti, joka tarvitsee paljon palautumista ja kotiaikaa, ja joka stressaa liian kovasta menosta ja eri paikoissa ramppaamisesta, avasi se teksti lopulta minussa myös jälkikäteen monta oivallusta. Nimittäin niin paljon kun rakastankaan hektistä työtä, ihania menoja, matkoja ja uusien ihmisten näkemistä, vievät ne minusta usein myös voimia. Eivät siinä hetkessä. Päinvastoin. Mutta etu- ja jälkikäteen: Minun on vaikea saada persuukseni liikkeelle uuteen paikkaan. Ja toisaalta tapaamisten ja menojen jälkeen tarvitsen paljon rauhaa. Muuten menen epävireeseen, stressitilaan.

Juttelimme tästä asiasta viime sunnuntaina A:n kanssa ja sain idean tehdä itselleni listan siitä, mitkä asiat oikeasti tuovat mulle hyvää oloa ja voimia. Asia liittyy myös vahvasti tähän parin viikon takaiseen postaukseen, jos kiinnostaa lukea siitä vielä palanen. Lista ei ollut välttämättä mikään kaunis tai ylevä. Siellä jököttivät sulassa sovussa niin suuret kuin pienetkin elämän asiat.

Tuijotettuani tuota listaa tajusin kuitenkin heti, että jos oikeasti aion elää hyvää elämää terveenä – jumaliste edes elää – on minun karsittava elämästäni asioita, jotka vievät voimia! Ja tuotava niitä, jotka sinne voimia tuovat. Tämän luulisi olevan yksinkertainen asia, mutta kun ei vaan itse asiassa (ainakaan kohdallani) ole. Esimerkiksi minä lähtökohtaisesti rakastan kokemuksia ja ihmisiä, mutta toisaalta liiaksi buukattu sosiaalinen kalenteri saa olon kiireiseksi. Joskus siis se maailman ihanin dinneri, teatteriesitys, kasvohoito tai kahvittelu on vaan KOKONAISUUDEN kannalta liikaa.

Päätinkin siis, että alan toteuttaa kieltäytymisen periaatetta. En vaan siis täytä kalenteria sitä tahtia kun ennen! Tämä pätee niin työ- kuin vapaa-ajankin menoissa. Vaihdan face-to-face -paliksen skype-palaveriin, jos vaan onnistuu (säästän menemisen vaivan). Jätän enemmän ei-mitään-tekemistä-päiviä ja olen yksinkertaisesti itsekkäämpi siinä, mitä haluan tehdä ja minne haluan mennä.  

Tämä on nyt tällä viikolla tarkoittanut käytännössä seuraavaa:

Olen kieltäytynyt tosi kivan kuuloisesta lounastapaamisesta ja kaksista kirjajulkkareista.

Olen sanonut meneväni erääseen tilaisuuteen, mutta vain niin, että olen siellä puolet ajasta.

Olen delegoinut yhdet kuvaukset kokonaan töissä kuvaustiimille, vaikka olen yleensä itse paikalla (tosin tällä viikolla olin myös kipeä, kipeän lapsen kanssa, mutta entinen Karoliina olisi lähtenyt töihin siinäkin tapauksessa ).

Vaihdoin kasvokkain tapaamisen sähköpostiin.

En tehnyt mitään suunnitelmia A:lle ja minulle etukäteen tälle viikonlopulle, vaikka mummo ja pappa tahtoivat kaapata lapsenlapsensa kokonaiseksi vuorokaudeksi hoiviinsa.

Muistan, kun joku bloggaaja (en muista kuka, saa vinkata) kertoi Lilyssä syksyllä, kuinka hän ei koe iloa mukavuusalueelta poistuttaessaan, vaikka sellaiseen rajojen ylittelyyn yllytetään koko ajan mediassa. Että sellainen toiminta vaan stressaa häntä. Tämä on osin sama asia!  Kun tiedän, että mulle paras olo tulee siitä, että saan olla välillä rauhassa ja kotona ja tämän läppärin ja omien juttujeni kanssa, miksi ihmeessä tuuppisin itseäni koko ajan Cheekin sanoin ”äärirajoille”.

Mun uusi mantra – kaikkien niiden vanhojen ”viisauksieni” lisäksi – onkin kieltäytyä fiksusti. Se itse asiassa lisää onnellisuuttani myös niissä tilanteissa, kun EN nyhvää kotona. Koska silloin tuollaiset hypyt uusille urille, menoihin ja ihmisten sekaan ovat spesiaalikeissejä, eikä mitään merkityksettömiä jatkeita pitkässä kalenterissani. Tämän viikon kieltäymysten kautta – siitäkin huolimatta, että osa niistä olis enterorokon aiheuttamia – olo on erilainen. On ollut voimauttavaa sanoa ”ei” ja on ollut hienoa tajuta, että ainoa tyyppi, jotka rajat itselleen voi laittaa, on juuri minä.

Ensi viikonloppuna mä matkaan tyttöporukalla Turkuun. Mä odotan sitä ihan kauheasti. Ja ehkä, ihanien naisten lisäksi, myös siksi, että nyt on saanut tällä viikolla vaan olla ja möllöttää.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä