L. M. Montgomery: Runotyttö — uusi suomennos
Jos rakastetusta klassikosta tehdään uusi suomennos ja uusi kansikuva, niiden on oltava vähintään yhtä hyvät kuin vanhojen. Kun peukaloidaan ikivihreää nuortenkirjaa, jonka parissa sukupolvet ovat kasvaneet, ei ole varaa epäonnistua.
Minä olen lukenut L. M. Montgomeryn Pienen runotytön kymmeniä kertoja. Hyllyssäni on I. K. Inhan suomentama, vuoden 1992 uudistettu painos. Eeli Jaatinen on loihtinut kannen kuvaan Emilian kirjoittamassa — innostuneesti, ehkä juuri leimahduksen jälkeen. Suomennos on erinomainen, tosin WSOY:n Inka Makkosen turhan päiten karsima, ja päällys hurmaava, klassikko sekin.
Art Housen kustantama ja Kaisa Rannan suomentama Runotyttö ei häviä vanhemmalle kirjalle ollenkaan. Ranta on kääntänyt Runotytön vuoden 1923 alkuteoksesta, eikä sitä ole lyhennelty. Lukija saattaa esimerkiksi huomata Emilyn lukevan Kristityn vaellusta, samaa kirjaa kuin L. M. Alcottin pikku naiset!
Tosiaan, uudessa suomennoksessa Emilia on Emily, mikä tuntuu luontevalta. (Mitenköhän luontuisi Vihervaaran Anne…?) Elisabet-tädistä on tullut Elizabeth, ja Mikki-kissakin on Mike. Vaikeampi ratkaisu lienee ollut Tuhma Töpö, joka alkukielellä on Saucy Sal ja uudessa käännöksessä Raisu-Rosie.
Vuoden 2023 Runotyttö on yhtä ihana kuin edeltäjänsä. I. K. Inhan suomennoksessa on kuitenkin tiettyä vanhanaikaista lumoa, ja välillä Rannan sananvalinnat ovat hassuja: esimerkiksi maitokamari on muuttunut maitolaksi. On mielenkiintoista vertailla käännöksiä, joista moderni versio olisi epäilemättä tunnistettavissa myös ilman tekijätietoja:
Olisi mieluista kertoa, että sovinnon tapahduttua Emilian ja Elisabet-tädin välillä vallitsi rikkumaton ystävyys ja sopusointu. Todellisuudessa elämä kuitenkin jatkui suunnilleen entiseen tapaan. Emilia oli varovainen ja koetti käytännössä yhdistää käärmeen viisauden ja kyyhkyn viattomuuden, mutta heidän näkökantansa olivat niin erilaiset, ettei yhteentörmäyksiä voinut välttää; he eivät puhuneet samaa kieltä, ja siksi syntyi auttamatta väärinkäsityksiä. (I. K. Inha.)
Olisi mukavaa voida kirjoittaa, että Emilyn huoneessa tehdyn sovinnon jälkeen Emily ja Elizabeth-täti elivät sulassa lempeydessä ja sopusoinnussa. Mutta totuus on, että kaikki jatkui suunnilleen samaa rataa kuin ennenkin. Emily hillitsi käytöstään ja yritti sekoittaa käärmeen viisautta ja kyyhkysen viattomuutta sopivassa suhteessa, mutta heidän näkökulmansa olivat niin erilaiset, että törmäyksiä tuli väistämättä; he eivät puhuneet samaa kieltä, joten väärinkäsityksiltä ei voinut kokonaan välttyä. (Kaisa Ranta.)
Lukiessa minussa heräsi halu lukea runotytön tarina alkukielellä, sillä vaikka suomennokset ovat hienoja, olisi mahtavaa lukea Emilystä juuri niillä sanoilla, joilla Montgomery kirjoitti.
Entä sitten uusi kansikuva, joka on Satu Kontisen käsialaa?
Sen väri on kaunis, ja herkkä kuvitus henkii runotytön tunnelmaa. Emilyä Kontinen ei ole piirtänyt — sen sijaan kannessa on tämän rakastamia asioita, kukkia ja kirjoitusvälineitä. Teoksen ja sen sivujen karhea pinta on myös miellyttävä kädessä. Joka kerta kun aloin lukea, ihailin upeaa kantta. (Se lienee sitä hidasta dopamiinia, mielihyvän pitkittämistä, josta David JP Phillips puhuu.) Sanoisin, että kukaan ulkomaisten Emilyjen kuvittaja ei ole onnistunut yhtä hyvin kuin Kontinen ja Jaatinen!
On mielenkiintoista todeta, miten joka lukukerralla kiinnittää eri asioihin huomiota. Aikaisemmin kirjan alku, Emilian sysääminen Uuteen Kuuhun, on tuntunut pakolliselta vaiheelta siihen, että tarina voi varsinaisesti alkaa. Nyt suorastaan järkytyin siitä, että Murrayn suku ei ole ainoastaan ikävää porukkaa, vaan tädit ja sedät käyttäytyvät oikeasti todella karmeasti — eikä vähiten Elizabeth-täti! Ei ole lapsen helppo mennä asumaan paikkaan, jossa tämän isää on hyytävästi vihattu ja äidille käännetty selkä ilman mitään todellista syytä.
Ruth-täti on pahimpia sukulaisia, sillä tämän puheissa ei ole minkäänlaista sensuuria:
”No, toivoa sopiikin, että sinulla on aivoja, kun kerran ulkonäössäsi ei ole juuri kehuttavaa. – – Ihossasi ei ole oikein minkäänlaista väriä — ja tuo musteenmusta tukka valkoisten kasvojen ympärillä on hätkähdyttävä. Sinusta on selvästi kasvamassa varsin vaatimattoman näköinen tyttö.”
”Et sanoisi noin päin yhdenkään aikuisen kasvoja”, Emily sanoi harkitun vakavasti, mikä ärsytti aina Ruth-tätiä, joka ei ymmärtänyt sellaista lapsessa. ”Tuskin kärsisit kovasti, jos olisit minulle yhtä kohtelias kuin muillekin.”
”Osoitan sinulle vikasi, niin että voit korjata ne”, Ruth-täti sanoi hyisesti.
Rakastan Emilyn terävää kieltä, jota tämä Runotyttö-sarjan ensimmäisessä osassa käyttää vielä suhteellisen hillitysti. Jo toisessa kirjassa Emily on paljon purevampi, mikä tekee tästä kiehtovan hahmon: samaan aikaan herkän ja julman tarkkanäköisen.
Emily terävöityy kasvaessaan, kun taas toinen Montgomeryn tytöistä, Vihervaaran Anna, tylsyy vanhetessaan. Järkytyin kerran erästä Instagram-kyselyä seuratessani: Anna oli selvälle enemmistölle rakkaampi kuin Emily. Suorastaan suutuin Emilyn (ja itseni) puolesta, vaikka tavallaan tajuan, että minun on turha olla vihainen — kyllähän minäkin rakastan Annaa (tylsistymisestä huolimatta)!
Mutta se Annasta, sillä Emilyn ystäville on hyviä uutisia. Kaisa Rannan suomentama Runotyttö maineen polulla ilmestyy 8. huhtikuuta!
***
Muita postauksia aiheesta: