Jeva Skaletska: Ette tiedä mitä sota on
Jeva Skaletska elää ensin tavallista, onnellista lapsuutta. Hän käy koulua, näkee kavereita, harrastaa ja viettää synttärijuhlia. Kaikki on hyvin, kunnes ei enää ole. Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, ja yhtäkkiä elämä on pommisuojissa piilottelua, huolta, pelkoa ja kuolemaa. Ette tiedä mitä sota on — ukrainalaistytön päiväkirja kertoo tästä ajasta ja siitä, miten Skaletska pääsee turvaan.
Skaletskan kirjassa on päiväkirjamerkintöjen lisäksi lainauksia lehtiotsikoista, jotka kertovat Venäjän aloittamasta sodasta. Lehdistöstä sota minullekin on tuttu, samoin siitä, että viime keväänä kouluumme alkoi tulla opiskelemaan ukrainalaisia nuoria. He kaipaavat kotia ja huolehtivat Ukrainaan jääneistä omaisista. Olen kuullut heiltä kauheita tarinoita esimerkiksi siitä, miten venäläiset ovat pommittaneet kotikaupunkia joka yö ja ihmiset ovat nukkuneet vaatteet päällä, jotta ovat voineet iskujen alkaessa paeta suojaan mahdollisimman nopeasti. Se on varmasti niin pelottavaa, etten pysty sitä edes kuvittelemaan.
Jeva Skaletska on siis oikeassa: en tiedä, mitä sota on. Toivottavasti en joudu sitä koskaan tietämäänkään. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että Venäjän naapurina ei ole kovin turvallista olla.
Sodan sytyttyä Helsingin Sanomissa oli kolumni, jossa odotettiin sodan päättyvän pian, koska ”venäläisetkin rakastavat poikiaan”. Oletuksena oli, että meitä kaikkia yhdistää haluttomuus lähettää läheisiämme kuolemaan. Samanlainen ajatus oli eräässä lukemassani runossa, jonka viesti oli tämä: mikään maa tai aate ei ole tärkeämpi kuin oma lapsi, joka on elossa.*
On karua huomata, että kaikki eivät jaa samoja arvoja, joita itse pitää naiivisti itsestään selvinä. Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset -teoskin antaa esimerkkejä naisista, joiden mielestä pojan uhraaminen sodassa on hieno ja kunniakas asia.
Skaletska pääsee onneksi turvaan Irlantiin. Hän pääsee taas elämään elämää, jota nuoren tytön kuuluisikin elää. Vaikka kaipaus kotimaahan on koko ajan läsnä, hän saa iloita myös uusista ystävistä ja Irlannin nähtävyyksistä.
Ette tiedä mitä sota on -kirjassa aiheen tärkeys voittaa kirjalliset ansiot. Teoksessa ei ole sinänsä suuria puutteita mutta ei oikein mitään kehuttavaakaan, mikä voi johtua kirjoittajan nuoruudesta. Ehkä voi todeta, että kirja on ”hyvä 12-vuotiaan kirjoittamaksi”. Varsinkin loppupuolella se muistuttaa tyyliltään kouluainetta: kävimme eläintarhassa ja näimme seeproja, sitten näimme leijonia, sitten katsoimme apinoita, sitten söimme jäätelöä, sitten lähdimme pois.
Skaletskan teos oli lukupiirimme kuukauden kirja, ja se tuntui jättäneen kaikkiin teoksen lukeneisiin samanlaisen olon. Aihe on rankka, mutta silti kirjasta puuttuu jotain. Tähän on tultu -Minnis kirjoitti ajatuksistaan täällä.
Joka tapauksessa päiväkirja on silminnäkijän kokemus sodasta, jota ei pitänyt Eurooppaan tulla pitkän rauhan ajan jälkeen, ja sellaisena tärkeä.
*Lähdeviitteet ovat tällä kertaa hieman hukassa. Jos en väärin muista, runo oli Suomen historian jännät naiset -teoksessa, julkaistu alun perin jossakin vasemmistolaislehdessä.