Ulla Onerva: Hattaradilemma

Koska esikoiskirjailija Ulla Onerva on myös suosittu kirjasomevaikuttaja, Hattaradilemma-romaaninkin menestys lienee taattu. Minäkin aloin kuunnella teosta heti sen ilmestyttyä ja vuorokauden kuluttua olin valmis.

Hattaradilemma ja henkilö, jolla on liian pienet housut ja liian lyhyt paita. 😉🤭

Romaanin päähenkilö on Emma, joka on nimetty Jane Austenin sankarittaren mukaan. Emma on lukion kolmannen vuoden opiskelija ja lukutoukka, joka rakastaa romanttista kirjallisuutta. Kun romantiikkaa väheksytään sekä äidinkielen kurssilla että valtakunnallisessa sanomalehdessä, Emma saa tarpeekseen. Syntyy Oikukkaiden romantikkojen piiri, jonka tavoitteena on nostaa romanttisen viihteen arvostusta. Rakkauspulmia ilmaantuu myös Emman omaan elämään, kun kirjapiiriin ilmoittautuvat niin sydänsuruja aiheuttanut eksä kuin ärsyttävä mutta kiehtova koulun uusi abi.

Hattaradilemma asettuu viihdyttäväksi osaksi romanttista kirjallisuutta, johon se itsekin jatkuvasti viittaa. Intertekstuaalisuutta on siellä täällä luontevasti, minkä lisäksi ison roolin saa Emman fanittama kirjailija Pinja Timjami, jonka oikean henkilöllisyyden selvittäminen on yksi hauska sivujuoni teoksessa.

Muistelen lukeneeni, että Ulla Onerva olisi sanonut luoneensa Emmasta tarkoituksella ärsyttävän päähenkilön. Siinä hän on kyllä onnistunut, sillä Emman käytöstä seuratessa alkaa otsasuoni todella sykkiä.

Ensinnäkin Emma on itsekeskeinen. Ystävä sanoo pariinkin otteeseen, että tällä on ongelmia kotona, mutta kummallakaan kerralla Emma ei kysy, mikä on hätänä, vaan keskittyy vain omiin asioihinsa.

Toisekseen Emma on mustavalkoinen ja ehdoton nuoruuden raivolla. Feministiset teokset on luettu, ja tasa-arvon sanomaa toitotetaan niin äänekkäästi, että muut äänet hukkuvat.

Lisäksi päähenkilö toimii jatkuvasti äkkipikaisesti eikä myöskään näe toiminnassaan mitään väärää. Hän laukoo suutuksissaan ikäviä asioita ja ihmettelee jälkikäteen vilpittömästi, miksi toinen otti ne tosissaan – pikaistuksissa sanotut sanat, hyvänen aika sentään.

Emma on ärsyttävyydessään jo siinä rajalla, voiko tästä pitää tai voiko tämän puolella olla. Toisaalta on aina myönteistä, jos henkilö herättää ajatuksia ja tunteita. Useinhan romanttisten kirjojen minäkertojat on kuvattu aika moitteettomiksi, ja konflikti syntyy siitä, miten heitä kohdellaan, ei siitä, miten he kohtelevat muita. Ja toisaalta – onhan Emman kaima, Austenin Emmakin, yksi ärsyttävimmistä päähenkilöistä ikinä!

Hattaradilemman trooppi on ”vihollisista rakastavaisiksi”, ja kirjan vihamies toimiikin hyvänä vastavoimana Emmalle. Tosin toksisuudesta saarnaavassa kirjassa hieman särähtää korvaan, kun poika vaatii Emmalta vastapalvelusta, joka voi olla mitä vain ja milloin vain, mitä ikinä pojan mieleen tulee. Myöhemmin tämä toki pyörtää puheensa ja sanoo, että Emmalla on oikeus kieltäytyä, mutta hieman puistattavia viboja repliikki silti aiheuttaa. Todennäköisesti sillä on tarkoitus pedata tilannetta, jossa Emma joutuu mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta ehkä sen olisi voinut hoitaa jotenkin toisin. Voi tietysti olla, että kirjailija ja muutkin lukijat näkevät kohtauksen mielessään kutkuttavana flirttinä, mutta minua vähän karmi.

Lukiomaailma toimii mukavana miljöönä Oikukkaiden romantikkojen piirille. Vanhojentanssit, kurssit, parityöt ja ylioppilaskirjoitukset tekevät teoksesta ajankohtaisen päähenkilön ikäisille lukijoille mutta saavat myös 21 vuotta (!) sitten ylioppilaaksi kirjoittaneen palaamaan koulun penkille. Vaikka paljon on lukiossa muuttunut, paljon on myös pysynyt samana.

Hattaradilemma-romaani aloittaa sarjan, jonka tuleviin osiin aion myös varmasti tarttua.

kulttuuri kirjat

L. M. Montgomery: Vihervaaran Anne — uusi suomennos

”Mutta mehän voisimme kuvitella, että te olette tätini.”

”Minä en voisi”, sanoi Marilla ankarasti.

”Kuvitteletteko te koskaan, että asiat olisivat jotenkin toisin kuin ne ovat oikeasti?” Anne kysyi silmät suurina.

”En.”

Art House jatkaa kulttuurityötään kustantaessaan monelle niin rakkaita nuortenkirjaklassikoita uudestaan. Syksyllä 2024 vuorossa oli L. M. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäinen osa, joka nyt sai Terhi Leskisen suomentamana nimen Vihervaaran Anne.

Nikottelin hieman huomatessani, että Anna-nimi oli vaihdettu, koska sillä nimellä rakastettu sankarittaremme on totuttu tuntemaan. Oikeastaan on kuitenkin vain kohtuullista, että Anne kulkee nyt todellisella ja alkuperäisellä nimellään, sillä Annen kääntämiselle Annaksi ei ollut järkeviä perusteita. (Niin, Anna oli julkaisuajankohtana Suomessa yleisempi nimi, mutta mitä sitten? Olisiko Matthew pitänyt kääntää Matiksi ja Marilla Mariaksi?)

Uuden suomennoksen matkaan pääsee helposti. Anne on edelleen viehättävä itsensä, joka hurmaantuu luonnosta ja joka antaa mielikuvituksensa lentää. Vastapainona Annelle toimii järkevääkin järkevämpi Marilla:

”Oih, eikö tuo olekin upea näky?” hän sanoi ja heilautti kättään osoittaen lumoavaa maailmaa ikkunan ulkopuolella.

”Se on iso puu”, Marilla sanoi, ”ja siinä on paljon kukkia, mutta hedelmistä ei ole ikinä oikein mihinkään — ne ovat pieniä ja matoisia.”

Anne kokee niin hyvät kuin huonot tunteet vahvasti, ja osittain lienemme Annen kanssa sukulaissieluja. Minäkin olen ihminen, jolle kaikki on upeaa, mahtavaa ja loistavaa. Vastoinkäymisiin suhtaudun taas sopeutuvaisemmin (kuten Marilla): ajattelen, että on turha itkeä läikkynyttä maitoa. Anne sen sijaan saattaa menettää ruokahalunsa ja olla hyvinkin dramaattinen:

”Ei maistu. Olen vaipunut epätoivon alhoon. Pystyttekö te syömään, kun olette vaipunut epätoivon alhoon?”

”En ole ikinä ollut epätoivon alhossa, joten vaikea sanoa”, Marilla vastasi.

Uusi suomennos on säilyttänyt Montgomeryn ja Vihervaaran Annen hengen. Kieli soljuu eteenpäin, juuri mikään ei tökkää silmään. Jokin kuitenkin töksähtää: miksi ihmeessä Matthew taivutetaan Matthewin eikä Matthew’n, niin kuin oikein olisi? Varmasti englannin kääntäjä tietää, että nimi lausutaan mæθjuː eikä mæθhev, jolloin se lausuttaisiin ääneen mæθjuːn eikä mæθjuːin. (Äidinkielen opettaja täällä heristää punakynäänsä.) Muutama muukin ilmaus kiinnittää huomioni, mutta ehkä en sano niistä mitään, sillä minulla ei ole alkuperäistekstiä vertailukohtana.

Eniten minua suomennoksessa kiinnosti kuitenkin klassinen kohtaus, jossa Gilbert nykäisee Annen palmikoita ja huudahtaa: ”Carrots! Carrots!” Vanhassa käännöksessä repliikki on käännetty luovasti: ”Tuli on irti! Tuli on irti!”Pidän siitäkin käännöksestä kovasti, vaikka siinä on otettu vapauksia. Leskinen on suomentanut Gilbertin lohkaisun englannille uskollisemmin: ”Porkkanapää! Porkkanapää!”

Yksi Annen vähemmän viehättäviä piirteitä onkin monivuotinen viha Gilbertiä kohtaan — kiukku säilyy, vaikka poika pyytää useita kertoja anteeksi ja jopa pelastaa Annen hengen. Se on kuitenkin osa kirjan jännitettä, ja lopputuloksen tietenkin tiedämme.

Vaikka Annen toilailut Vihervaarassa muistaa ulkoa (linimenttikakku, alkoholitarjoilu nuorelle ystävälle, vihreät hiukset…), Montgomeryn raikkaaseen ja moderniin (!) ajatteluun ei kyllästy. Ja mitä enemmän Anne-kirjoja luen, sitä enemmän osaan arvostaa Annen ja Marillan dialogia — toisen ylitsevuotavuutta ja toisen kuivakkaa järkevyyttä:

”Voi Marilla”, hän huudahti eräänä lauantaiaamuna, kun hän tanssahteli sisään syli täynnä upeita oksia, ”olen niin iloinen, että saan elää maailmassa, jossa on lokakuita. Olisi kamalaa, jos me vain hyppäisimme syyskuusta marraskuuhun, eikö totta? Katso näitä vaahteranoksia. Eivätkö ne olekin niin kauniita, että ihan värisyttää? Aion koristella huoneeni niillä.”

”Niistä tulee kauheasti sotkua”, sanoi Marilla, jolla ei ollut erityisen kehittynyt kyky arvostaa kauneutta.

***

Annen arvoisen kannen on tehnyt Satu Kontinen.

kulttuuri kirjat