”Kun Inkku oli yhdentoista, hän oli tajunnut sen jo itsekin: ihmisten välillä oli eroja. Se ei kuitenkaan häirinnyt häntä niin kauan kuin hän ei tullut ajatelleeksi, että erot asettivat ihmiset arvojärjestykseen.

Miksei opettaja kertonut, ettei sellaista maailmaa ollutkaan, jossa erot eivät tehneet toisista ihmisistä parempia ja toisista huonompia? Millainen opettaja jätti sen kertomatta!”

Maija Kauhasen romaani Eliitti (2019) kuvaa ysäriä ja 2000-lukua sellaisena kuin moni meistä milleniaaleista sen koki. Kauhanen (s. 1985) on samaa vuosiluokkaa kuin minäkin, mikä selittänee kirjan miljöön samastuttavuuden.

Sukupolvikokemusten lisäksi Eliitti kertoo tarinaa jostain universaalista: jostakin, mitä on tapahtunut aina ja kaikkialla ja tulee tapahtumaan jatkossakin – koulukiusaamisesta.

Kiusaamisen oikeutukseksi kelpaa mikä vain syy: etniset piirteet, huomiotaherättävät vanhemmat, poikkeava sukupuoli-identiteetti, tunnollisuus, poikkeuksellisen siistit tai epäsiistit vaatteet.

”Jos lapsi on erilainen tällä tai jollakin toisella tavalla, koko lapsuuden ajan on syytä pelätä, että jotakin hirveää tapahtuu, ja jos ei tapahdu, on syytä jatkaa pelkäämistä. Ihmisten, jotka arvaavat lapsestaan tulevan erilaisen, ei kannata hankkia lapsia.”

Eliitti on romaani koulujen luokkajaosta. On eliitti, keskiluokka, pyrkyrit ja luuserit (sekä salibandytytöt). Kuinka tunnistettavaa!

Päähenkilöt Karla ja Inkku ovat luusereita, jotka ovat kavereita pakosta – ei ole muitakaan. Molemmilla on kuitenkin kaipuu hierarkian yläpäähän, ja pääsy Helsingin eliittilukioon avaa oven ihmeelliseen maailmaan: että ihmiset ovat aidosti ystävällisiä, koulussa saa olla hyvä, osaamisensa saa näyttää!

Menneisyys pitää kuitenkin otteessaan. Karlan, Inkun ja uuden lukiokaverin Ilmon olemista määrittää katkeruus, huono olo, muistot ja muistamattomuus. Vaikka Karla päätyy huippumalliksi Pariisiin (humanoidipiirteet ovatkin mallimaailmassa kovaa valuuttaa), ei menestyminen tuo onnea. Karla haluaisi ennen kaikkea näyttää luokkakavereilleen, mitä hänestä on tullut, mutta ymmärtää, että toisten suhtautumiseen on mahdotonta vaikuttaa.

Mennyt leimaa myös Inkkua ja Ilmoa. Kun Jokelan koulusurmaaja tappaa useita, kaverukset hekumoivat kiusatun kostolla. Päähenkilöt, jokainen heistä, tuntuvat välillä melko epämiellyttäviltä ihmisiltä, samoin heidän keskinäiset suhteensa epäterveiltä. Tätäkö kiusaaminen saa aikaan?

Sillä välin keskiluokka ja eliitti jatkavat elämäänsä, ehkä harjoittamaansa kiusaamista katuen, mutta kuitenkin mukavasti ilman koulutraumoja.

Eliitti-romaani sisältää taidokasta kieltä ja teräviä havaintoja. Jokainen peruskoulua käynyt löytää siitä varmasti itsensä, jokainen 90-luvun lapsi tunnistaa ajankuvan. Kirjan perusteella voisin kuvitella lukevani myös kirjailijan toisen teoksen, Ihmeköynnöksen.