Tragediaa saa odotella Joël Dickerin kirjassa Baltimoren sukuhaaran tragedia

Kannattaakohan tätä edes lukea, mietin, kun edellistä Joël Dicker -lukukokemustani muistelin. Stephanie Mailerin katoaminen oli sekavuudessaan täysi katastrofi. Toisaalta taas Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli hyvä — ei tajunnanräjäyttävän hyvä, mutta viihdyttävän hyvä.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on pitkään oikein miellyttävää luettavaa. Kirjailija Marcus Goldman on lapsena hävennyt omaa Montclairin sukuhaaraansa, joka on elänyt vaatimattomasti, ja viettänyt kaiken mahdollisen ajan ihailemiensa Baltimoren rikkaiden sukulaisten luona. Marcusista ja hänen serkuistaan Hillelistä ja Woodysta on hitsautunut Goldmanien jengi, kolmen kopla. Yhteenkuuluvuutta koettelevat kuitenkin rakkaus samaa tyttöä kohtaan ja sisarkateus.

Henkilögalleria on tekijänsä toisessa teoksessa pysynyt vielä maltillisena, toisin kuin kolmannessa romaanissa, ja se on hyvä. Päähenkilöt ovat kiinnostavia, ja dialogissa on välillä pientä twistiä, vaikka ei Dicker mikään Tarantino olekaan. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin ihmetellä, milloin se tragedia oikein tulee (tai siis Tragedia, kirjan mukaan). Toki henkilöhahmojen kohtalo kiinnostaa sitä enemmän, mitä paremmin heidät oppii tuntemaan, mutta pokkariversiossa traagisen tapahtuman alkua saa odotella yli 400 sivua. Ja itse tragedia sitten… se on epäuskottava eikä sovi kirjan tyyliin. Vähän kuin Järki ja tunteet kohtaisi Thelman ja Louisen.

Teoksen loppupuolella selvitellään lisäksi aimo annos väärintulkintoja, jotka ovat ajaneet henkilöt käyttäytymään typerästi, jopa holtittomasti. Niistäkään eivät aivan kaikki tunnu täysin uskottavilta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia toimii lapsuuden, nuoruuden ja perhesuhteiden kuvauksena. Tärkeimmässä käännekohdassaan se lässähtää, ja loppuhäivytys on hölmön ratkaisun sävyttämää laimeaa kikkailua.

Alkutunnelma: vaikuttaa ihan lupaavalta.

Loppufiilikset: blaah.

Kulttuuri Kirjat

Lentoturmatutkinta: traagisen kiehtovia onnettomuuksia

Lentokone rullaa väärälle kiitoradalle ja törmää kiihdytysvauhdissa rakennusromuun. Kone halkeaa kahtia, ja onnekkaimmat selviävät hengissä.

Ruumassa syttyy tulipalo, joka leviää matkustamoon. Vaikka lentäjät toimivat ammattimaisesti, kaikki kuolevat.

Potkuri irtoaa kesken lennon ja repäisee puolimetrisen palan irti lentokoneen rungosta. Samalla menetetään koneen manuaalinen hallinta. Autopilotti toimii, mutta sillä ei voi laskeutua. Mihin ratkaisuun meren yllä liitävät pilotit päätyvät?

Voi sitä onnea, kun huomasin, että kaikkien aikojen suosikkini Lentoturmatutkinta on katsottavissa Disney+:lla 11. kaudesta eteenpäin. Tämä onnistuneesti dramatisoitu sarja tarjoaa ilmailualan mysteereitä ja niihin ratkaisuja. Vajaan tunnin mittaisessa jaksossa käydään läpi lento-onnettomuuden aikajana ja aletaan selvittää, mitä tapahtui ja miksi.

Usein syy on ihmisissä. Kapteeni ei osaa lentää ilman autopilottia. Ohjaamon henkilökunta menee paniikkiin. Lentäjillä on kiire, eivätkä he käy läpi tarkistuslistaa. Perämies ei uskalla kyseenalaistaa kapteenia. Olosuhteiden vuoksi huomio on muualla kuin pitäisi olla. Ruumaan menevän lastin sisältö on merkitty väärin. Joskus kapteeni tekee itsemurhan ja vie samalla lastillisen muita ihmisiä kuolemaan. Vakavat onnettomuudet kehittävät lentoturvallisuutta eteenpäin, mutta valitettavasti muutoksia tehdään usein vasta sitten, kun kuolonuhreja on tullut.

Toki lentäminen on turvallista. Ilta-Sanomien jutun mukaan kuolemaan johtava onnettomuus tapahtuu vain noin kolmen miljoonan lennon välein. Silti — joku siihen tapaturmaan aina joutuu, niin kuin Lentoturmatutkinnan 20 tuotantokautta osoittavat. Siksi taidan olla hieman masokisti, koska lentopelkoisena sarjaa katson.

Pidin pitkään lentämisestä. Parikymppisenä kuikuilin nousujen ja laskujen aikana ikkunasta innokkaana kuin pieni lapsi. Sitten Air Francen kone putosi Atlanttiin vuonna 2009, ja tietoisuuteeni iski, että noinkin voi käydä. Todennäköisyyksistä viis — tunnen hienoista kuolemanpelkoa aina koneeseen noustessani, pelästyn nousun ja laskeutumisen ääniä enkä todellakaan pysty turbulenssin aikana lukemaan rauhassa kirjaa.

Air Francen tapaus käsitellään Lentoturmatutkinnan 11. kaudella. Koneen pitot-putket jäätyvät, mikä ei sinänsä ole vaarallista. Lentäjät eivät kuitenkaan osaa toimia tilanteessa. Perämies yrittää vaistonvaraisesti nostaa lentokoneen nokkaa ylös, mikä johtaa sakkaamiseen. Kone alkaa syöksyä alas lähes vaakatasossa. Ohjaamon äänentallennin paljastaa tutkijoille, että vasta viime hetkillä kokenut kapteeni huomaa virheen: sakkaamisen saisi loppumaan kääntämällä nokkaa alas. Siinä vaiheessa on kuitenkin liian myöhäistä.

Viimeisten keskustelujen kuunteleminen on traagista mutta samalla silmiä avaavaa: monesti onnettomuuden syy selviää miehistön dialogista. Lentäjät ovat väsyneitä, kiireisiä, kokemattomia, välinpitämättömiä, huolettomia. Toisaalta joskus kapteenin ammattitaitoinen toiminta pelastaa henkilökunnan ja matkustajat. Tilanteet on Lentoturmatutkinnassa lavastettu taidokkaasti: hiki helmeilee epätoivoisen ohjaamon väen kasvoilla, suuri kone näyttää pieneltä pudotessaan täyttä vauhtia valtamereen.

Lentoturmatutkinnan mukaan turvallisinta on koneen takaosassa. Yhden jakson mukaan siellä istuvilla on onnettomuuden sattuessa jopa 69 prosentin mahdollisuus jäädä eloon, kun taas etuosan matkustajat kuolevat 51 prosentin todennäköisyydellä. Kannattaa myös istua käytäväpaikalla ja seurata lentoemäntien turvaohjeistusta ennen lentoon lähtöä. Jos paikaltaan joutuu suunnistamaan uloskäynnille pimeässä ja savussa, on hyvä olla jokin käsitys siitä, mistä ulos pääsee.

Nyt kun maailma alkaa taas avautua, on lentojen varaaminen taas jossain vaiheessa ajankohtaista. Taidan toivoa paikkaa koneen takaosasta käytäväpaikalta, tilata valkoviiniä ja toivoa, että Lentoturmatutkinnan jaksot eivät liikaa kummittele mielessä.

Kuvat: Pixabay.

Kulttuuri Leffat ja sarjat