Kostofantasiat ovat Läckbergin uusi linja

Mitä tapahtui Camilla Läckbergille? Saiko kirjailija tarpeekseen kiltistä Fjällbacka-sarjastaan? Tyylinmuutos on totaalinen.

Jo edelliset teokset, Kultahäkki ja Hopeasiivet, kertovat kostosta. Fayen mies on kaikin puolin sieltä ja syvältä (ja vähän epäuskottavasti vielä pedofiilikin kaiken päälle), ja nainen päättää kostaa. Mies saa todella ansionsa mukaan, ja toki sellaisesta on tyydyttävää lukea.

Nyt Läckbergiltä on julkaistu teos Naiset vailla armoa, jonka kuvausta lukiessa alkoi ihmetyttää, että eikö Läckberg kirjoittanut tästä aiheesta jo. Kyseessä on kaksi erillistä pienoisromaania, joista ensimmäisessä kolme miehen kaltoinkohtelemaa naista päättää kostaa. Murhalla.

Yhden aviomies on pahoinpidellyt vaimoaan kaksikymmentä vuotta, ja tosielämässäkin valitettava totuus taitaa olla, että nainen ei välttämättä pääse tällaisesta suhteesta irti elävänä. Toinen kuolemantuomion saanut mies on postimyyntivaimon tilannut surkimus. Kolmas tyyppi on pettäjä, joka joutuu murhatuksi siksi, että vaimo pelkää elintasonsa laskevan, jos aviopari vain eroaa. Onhan pettäminen paskamaista, mutta kuinka moni on valmis tappamaan uskottoman siipan? En osaa tuomita ihmistä, joka kuoleman avulla pääsee vihdoin eroon hakkaajastaan, mutta en toivoisi ihmisten lähtevän murha mielessään liikkeelle ihan mistä tahansa loukkauksesta.

Toinen pienoisromaani kertoo neljästä lukiolaisesta, jotka kokoontuvat juhlimaan uuttavuotta. Max ja Anton ovat aika kurjia tyyppejä, ja vaikka kirjassa viitataankin kauheaan lapsuuteen ja esittämisen tarpeeseen, pojat ovat kyllä tarpeeksi vanhoja käyttäytyäkseen asiallisesti. Tarinan naiset ovat Martina ja Liv, joiden perheongelmat ja traumat nousevat uudenvuodenaattona pintaan. He eivät ehkä suoraan käyttäydy itse epämiellyttävästi mutta eivät myöskään puutu poikien toimintaan. Kun lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ystävykset päättävät kostaa niille, jotka ovat heitä vastaan rikkoneet, vastaus on jälleen murha…

Camilla Läckberg on joskus vuoden 2019 puolella luvannut Fjällbacka-sarjan jatkuvan tauon jälkeen, ja täytyy sanoa, että näistä kahdesta tyylistä pidän aiemmasta kirjoitustavasta enemmän. Toivon siis, että seuraavaksi päästäisiin lukemaan taas Ericasta ja Patrickista eikä kirjan teemana olisi kosto!

Kulttuuri Kirjat

Oma luontoilta

Kviiik! Kviiiik! Kviiiik!

Kahtena kesänä makkarimme kulmalla on huudellut lintu. Se aloittaa iltayöstä ja jatkaa aamuun. Jos oven avaa nähdäkseen, kuka siellä mekkaloi, se suhahtaa pois niin, että katsoja näkee vain harmaanruskean vilahduksen.

Lopulta aloimme ihmetellä ääntelijää niin paljon, että kuuntelimme YouTubesta 250 linnunääntä -videon, jonka perusteella päättelimme huutelijan mehiläishaukaksi. En tiedä tosin, onko haukka yöeläjä, mutta hyvin reviiriuskollinen kesänaapurimme ainakin on. Saa nähdä, liittyykö se seuraan myös tulevana suvena.

Eräänä kuutamoyönä puolestaan kuuntelimme koiran kanssa, kuinka ilmassa kiiri kuin huilun huhuilu, todella kirkas ja kaunis ääni. Mikä se siellä huhuili — siihen ei löytynyt vastausta linnunäänivideosta. Aavemainen se oli, ja sopisi kummituselokuvan taustalle.

Toisella koiralenkillä alkoi taas kuulua  kova ääni kuin kaiuttimesta: tsup, tsup, tsup, grrrrr. Tsup tsup tsup, grrrr. Linnusta sekin, mutta mistä? Tarvitsisin mukaani henkilökohtaisen ornitologin.

Ihmettelen ja kummastelen luonnon ääniä ja ilmiöitä, ja siksi aloin kuunnella myös Juha Laaksosen Tarkka haukka ja muita lintuja -äänikirjaa. Valitettavasti teosta ei voinut lukea, sillä nyt jäin todennäköisesti paitsi mielenkiintoisista kuvista. Sain silti kaikenlaista kiinnostavaa tietoa, kun lintubongauksen määritelmän. Tiesitkö, että jos jokin laji bongataan, sitä on lähdetty tarkoituksella etsimään ja katsomaan? Jos lintuun sen sijaan törmää sattumalta, puhutaan spontaanista kohtaamisesta. En voi ikinä enää puhua bongauksesta!

Opin myös, että toiset linnut säilövät ravintoa ruokatorveen, josta se yön aikana siirtyy eteenpäin. Näin siivekkäällä on mahdollisimman paljon ruokaa yöstä selviytymiseen eikä päivän aikana tarvitse tankata niin paljon sapuskaa kupuun. Myös lintulajien ruoansulatuksessa on eroa: esimerkiksi tilhen kehon läpi pihlajanmarjat kulkevat puolessa tunnissa, kun taas toinen laji saattaa sulatella murkinaansa parikin päivää.

Laaksonen nostaa esiin myös lintukuvauksen varjopuolen. Innokkaat valokuvaajat saattavat häiritä lintuja jopa näännyksiin asti. Jotkut jopa hätistelevät eläimiä ilmaan, jotta saavat lentokuvia. Olen aiemminkin lukenut luontokuvaajien epäeettisestä toiminnasta: hangelle saatetaan esimerkiksi asettaa lasikupu, jonka alla on pieni jyrsijä. Kun petolintu hyökkää, saadaan hienoja otoksia. Lintu törmää kuitenkin lasiin, ja tilanne on luonnollisesti traumaattinen myös syötille. Voisi kuvitella, että luontokuvaaja toivoisi kuvauskohteilleen pelkkää hyvää, mutta tämä on ihmislajin tuntien tietysti hyvin naiivi ajatus.

Laaksonen on ollut tekemässä myös kirjaa Utelias kettu ja muita nisäkkäitä, jonka hauskoista faktoista ja kuvista on iloa ympäristön tarkkailijalle. Liikun luonnossa vähän kuin koirani ja ihmettelen: Mikä… tästä… on… mennyt? Jäljet, jätökset, karvat ja sulat osuvat tutkaani. Hajuaisti vain puuttuu.

Ketun ja hirven jälkiä.
Kulttuuri Kirjat Höpsöä