Glorian ruoka & viini -lehti on tehnyt linjauksen, että se ei tuhlaa palstatilaa ravintola-arvioihin, joissa paikka ei ole suositusten arvoinen. Lehti siis julkaisee vain arvioita vähintään kolmen tähden veroisista ravintoloista. Tämä hyvä ja perusteltu periaate juolahti mieleeni, kun aloin kirjoittaa Katie Lowen Jumalten verta suonissamme -teoksesta. Että kun en kauheasti tykännyt, niin miksi kirjoittaisin, varsinkin kun juuri äsken lyttäsin myös Camilla Läckbergin uutuuden?

Mutta vaikka kirjasta ei ole ehkä paljon hyvää sanottavaa, sitä ei kuitenkaan elä tyhjiössä. Ajatuksia alkaa syntyä, ja niistä tulee mielleyhtymiä (teksti tulee harhailemaan tämän Jumalat juhlivat öisin -kopion ulkopuolelle). Pohdiskelmat taas tekee mieli purkaa sanoiksi.

Yhtymäkohtia Donna Tarttin maineikkaaseen romaaniin on monta: vanha ja historiallinen koulu, mytologiaa opettajansa kanssa opiskeleva pieni, valittu ryhmä sekä riitit, huumeet ja kuolema. Ja Suomessa tietysti ilmeisin: käännösten nimet.

Vertailukohta ei ole ehkä reilu, mutta lukiessaan joutuu toteamaan, että Lowe ei yllä esikuvansa tasolle.

Violet tulee ulkopuolisena kouluun, jossa hän pääsee mukaan kolmen kaveruksen joukkoon. Tämä porukka on vielä niin ”edistynyt”, että kuvataiteen opettaja Annabel pitää sille omia yksityistunteja mystisessä kellotornissa. Lowe ei saa kokoontumisia kuulostamaan kovin erityisiltä: opettaja luennoi, ja tytöillä on pinnan alla menossa aina jokin henkilökohtainen kriisi.

Ihmetyttää myös, miksi nämä neljä nuorta naista yleensä ovat edes päätyneet yhteen, koska heidän käytöksensä ei muistuta ystävyyttä kovinkaan paljon. ”Haista vittu” on heidän yleisin toisilleen sanoma repliikki, ja ehkä Lowe on halunnut sillä jäljitellä teinien kielenkäyttöä. Moraalikäsitys on muutenkin kyseenalainen, ja kissakin jätetään tahallaan sytytetyn tulipalon keskelle.

Tarvitseeko populaarikulttuurin hahmoista sitten pitää? Tästä päästään sivuraiteelle — nimittäin televisiosarjoihin. Kun joskus Tony Soprano taas kerran petti vaimoaan strippiklubin vessassa, puuskahdin suuttumuksesta. Mieheni (suoraan sanottuna) typerä kommentti tähän oli, että ”ei oo pakko katsoa, jos noin ärsyttää”. En siinä vaiheessa tajunnut muistuttaa, että hänkin on avautunut useista tv-sarjojen ärsyttävistä henkilöistä. Sen sijaan aloin miettiä sitä, että ei kai sekään ole tarkoitus, että sarjan henkilöt eivät herätä mitään tunteita. Eihän silloin kiinnosta myöskään se, mitä heille tapahtuu.

Kahdessa sarjassa on harvinaisen epämiellyttäviä tyyppejä: Sopranosissa ja Mad Menissä. Silti ne ovat lajinsa huippuja. Ehkä molemmissa on raivostuttavien henkilöhahmojen lisäksi tarpeeksi samastuttavia ja pidettäviä ihmisiä tai sitten ihmiset on kuvattu niin moniuloitteisiksi, että heissä voi olla jotain todella hyvää ja todella huonoa. Esimerkiksi Tony Soprano tuntee myötätuntoa eläimiä kohtaan, vaikka onkin pahisgangsteri ja uskoton petturi. Jotenkin huomaa olevansa päähenkilöiden puolella FBI:tä vastaan, vaikka todellisuudessa toivoisikin rikollisuuden ja mafiamurhien häviävän maailmasta kokonaan.

Jumalten verta suonissamme -kirjan henkilöiden ongelma on ehkä se, että ne jäävät yksioikoisen ohuiksi eikä heissä myöskään ole yhtäkään sympaattista piirrettä. Toki Lowe on kuvannut jokaisen nelikosta omanlaisekseen ja kuljettaa näitä ominaisuuksia mukana johdonmukaisesti läpi kirjan, ja voikin sanoa, että kirjan aihio on kunnossa. Elämä vain puuttuu.

No, tuhlasinko palstatilaa nyt alle kolmen tähden kokemukseen? Teos on ehkä juuri ja juuri sen kolmen tähden arvoinen, mikä voi johtua myös omasta tahdonvoimastani: halusin päästä vanhan koulumiljöön, salaperäisten kokoontumisten ja okkultististen oppien jännittävään tunnelmaan.