Minna Eväsoja: Rakkauden merkit
Minna Eväsojan tyylissä on jotain sellaista, mistä nautin. Japanin-tuntija tekee lukijalle kulttuuria tutuksi mielenkiintoisin yksityiskohdin, enkä voi olla ajattelematta, että Eväsoja on elänyt aikamoisen elämän.
Melkein geisha -teoksesta opin, että japanilaiseen sairaalaan ei kannata joutua ilman tukiverkostoa: sairaala kun tarjoaa vain terveydenhoitoa mutta ei ruokaa – ruokahuolto on läheisten tehtävä! Sain myös lukea Eväsojan koettelemuksista, kun hän kuuli, että uuden asukkaan etikettiin kuuluu ostaa naapureille lahjoja. Siispä köyhä opiskelija kiersi lopulta naapuruston ovilla todellisten budjettituomisten kera!
Sensei-kirja puolestaan lumosi japanilaisella puutarhaestetiikallaan ja teetaiteellaan (ihmettelen edelleen, että tällaista alaa voi opiskella!). Teos kuvaa myös kiinnostavasti Eväsojan opettajaa, tämän viisautta ja sivistyneisyyttä mutta myös inhimillisiä vikoja (kuten postimerkkien lahjoittamista naiselle, joka ei keräile postimerkkejä).
Tänä syksynä ilmestynyt Rakkauden merkit taas uppoutuu perheeseen, parisuhteeseen ja avioliittoon japanilaisittain. Kuva ei ole kovin kaunis, vaikka esimerkkejä on myös onnellisista pareista ja toimivista suhteista. Jos Sensei hurmasi minut, Rakkauden merkit sai usein surkuttelemaan ja päivittelemään.
Eväsoja käsittelee mediastakin tuttua ilmiötä, jossa miesten eläköidyttyä vaimot kokevat ”kotiin jääneen aviomiehen aiheuttamaa stressisyndroomaa”. Naisille, jotka ovat oppineet nauttimaan omasta rauhastaan, miehestä muodostuu ”ylisuuri roska” tai riesa, ”märkä lehti”, joka on kuin liimautunut asfalttiin ja josta on mahdotonta päästä eroon.
Avioparin muodostavatkin usein työssä käyvä mies ja kotirouva, jolle puoliso toimittaa palkkansa ja joka maksaa siitä miehelleen taskurahaa. Naisella on liitossa valtaa, mutta toisaalta myös perheväkivaltaa ja sivusuhteita on. Ja paljon tabuja.
Monet liitot ovat järkiliittoja tai järjestettyjä sellaisia, ja kiintymys voi syntyä ajan kanssa. Toisaalta pariskunta voi myös päätyä olemaan vain muodollisesti naimisissa, edustamaan yhdessä pari kertaa vuodessa ja asumaan tyytyväisinä erillään. Ei ole myöskään tavatonta, että nainen valitsee sinkkuuden, koska yksin eläminen vain on helpompaa. Varsinkaan nuori sukupolvi ei tunnu kaipaavan monimutkaista rakkautta elämäänsä.
Eväsoja kirjoittaa tuntemiensa naisten tarinoista tuttuun tyyliinsä: kiehtovasti, kiintoisia detaljeja poimien, hillityn humoristisesti. Hän on välillä neutraali tarkkailija, avioliittoneuvoja, esiliina, välillä ihmettelijä ja hienoinen paheksujakin.
Kukaan muu ei voisi kirjoittaa Japanista samanlaisia kirjoja, ja toivon, että saamme lukea niitä jatkossakin. Voisin kuvitella, että Eväsojalla on edelleen kokemuksia, mistä ammentaa.
