Somerset Maughamin romaanissa Näyttelijätär nainen kaipaa ahdistelua ja mies lähentelee lempeästi

Olipas kerrassaan kummallinen lukukokemus! Olen tässä purkanut hyllynlämmittäjäpinoani ja lukaisin samaan syssyyn tuliaiskassin mukana pyytämättä tulleen Somerset Maughamin Näyttelijätär-romaanin. Se on julkaistu 80-luvulla ja ehkä heijastelee sen ajan asenteita — hyvin hämmentävästi.

Julia Lambert on juhlittu näyttelijä (vai pitäisikö sanoa näyttelijätär?), joka on aikansa julkkis ja aikamoisen täynnä itseään ja omaa lahjakkuuttaan. Hän on ylpeä kaksinaamaisuudestaan eli siitä, että hän oikeastaan näyttelee koko ajan, lavalla ja sen ulkopuolella. Muut ihmiset ovat kiedottavissa hänen viehkeän pikkusormensa ympäri, ja samaan aikaan Julia pitää kärkevät ajatuksensa omana tietonaan.

Koko kirja on täynnä Julian ihastelua: ”Julia sai kuulla ehtimiseen, että hän näytti kymmentä vuotta nuoremmalta kuin todella oli ja ettei hän milloinkaan ollut näytellyt paremmin.”

Julian itserakkauteen tulee särö, kun hän ryhtyy suhteeseen ”tavallisen” kirjanpitäjämiehen kanssa ja tämä ei jatkuvasti palvokaan näyttelijätärtä. Hän joutuu miettimään, onko hän menettänyt viehättävyytensä, ja lähtee huonomaineiselle kadulle nähdäkseen, pääseekö miesten ahdistelemaksi. Pettymys on suuri, kun kukaan ei tunkeudu kutsumatta hänen henkilökohtaiseen tilaansa.

Onneksi eräillä illallisilla on mukana ystävällinen ja lempeä gentleman (tätä sanaa käytetään kirjassa), joka ”tarttuu tilaisuuteen” ja nipistää Julian takapuolta ja hieroo tämän jalkoja pöydän alla. Päähenkilö voi tyytyväisenä todeta, että hänessä on ”sex appealia”.

Kirja ei muutenkaan ollut kovin erikoinen. Kiinnostavimman luonnehdinnan Juliasta tekee tämän poika: ”- – sinä olet olemassa vain lukemattomissa esittämissäsi rooleissa. – – Kun olen nähnyt sinun menevän tyhjään huoneeseen, minun on toisinaan tehnyt mieli avata ovi äkkiä, mutta en ole uskaltanut, sillä olen pelännyt, ettei huoneessa olisikaan ketään.”

Luin kerran ajatuksen siitä, että jos tämän ajan ihminen menisi katsomaan 1900-luvun alun balettia, hän kyllästyisi kuoliaaksi. Baletti on muuttunut, ja samalla tavalla voisi todeta, että kaikki kirjat eivät kestä aikaa. Näyttelijätär on vanhentunut kolmessakymmenessä vuodessa. Tämä teos lähtee kiertoon.

Kulttuuri Kirjat Tasa-arvo

Myötätuntoa suomen kielen oppijalle

Tunnen joskus opiskelijoideni epätoivon. Minä olen oppinut suomen äidinkielenä, mutta ymmärrän, miksi suomi toisena kielenä kaikkine sääntöineen saa repimään hiuksiaan. Koska niitä sääntöjä on tuhansia.

Pelkästään suomen kielen sanatyyppejä on parisenkymmentä, ja sanat taipuvat kaikki eri tavalla sen mukaan, mitä tyyppiä ne ovat. On muun muassa muistettava tällaiset ryhmittelyt:

  • astevaihtelusanat (pankki, pankin)
  • e-loppuiset sanat (huone, huoneen)
  • nen-loppuiset (ihminen, ihmisen)
  • in-loppuiset (avain, avaimen)
  • us-loppuiset (rakkaus, rakkauden)
  • mutta sitten ne toiset us-loppuiset (rakennus, rakennuksen)
  • as-loppuiset (rikas, rikkaan; muista käänteinen astevaihtelu!)
  • uudet i-sanat, lainasanat (paperi, paperin)
  • mutta kuitenkin vanhat i-sanat (järvi, järven)
  • ja sitten vielä si-loppuiset i-sanat(uusi, uuden)
  • ym.

Harvan sanan omistusmuodon päätteeksi pystyy vain lisäämään ännän, vaikka toki niitäkin on: koulu, koulun, talo, talon.

Sitten nämä eri sanatyypit pitäisi osata taivuttaa neljässätoista sijamuodossa, yksikössä ja monikossa.

Otetaan esimerkiksi monikon partitiivi (kirjoja, eläimiä -muoto).

Jos sana loppuu o, ö, u tai y, lisätään loppuun vain ja. Kurkkuja, tyttöjä — ei muutoksia, hiphei!

Sen sijaan jos kielenoppija juuri oppi i-loppuisten lainasanojen yksikön (i pysyy i:nä, tomaatti – tomaatin), monikon partitiivissa hän joutuu sen unohtamaan, koska siinä i muuttuukin e:ksi (tomaatti – tomaatteja).

Sitten taas vanhat i-sanat, joiden i muuttuu yksikössä e:ksi (järvi – järven), säilyttävätkin monikossa i:nsä (järvi, järviä). Suomen kieli on muodostunut aikojen saatossa niin ihanan monimutkaiseksi!

Lisätään tähän soppaan sellaiset a-päätteiset sanat, joiden 1. tavussa on a, e tai i: pitsoja, kaloja. Jos tavussa on jokin muu vokaali, taivutus onkin eri: munia, leipiä. -ia-päätteen saavat myös nen-sanat: herkullinen – herkullisia.

Herne taipuu herneitä, ka-/la-/-na/-ra-loppuiset sanat -oita, kuten mansikoita. Eikä unohdeta lyhyitä sanoja, joissa on kaksi vokaalia, kuten maa ja jää. Silloin toinen vokaali jää pois, ja jos osataan lisätä oikea partitiivin pääte, saadan maita ja jäitä.

En tietenkään opettajana toitota opiskelijoilleni, että kyllä suomi on vaikea kieli. Sanon, että jos osaa taivuttaa tietystä sanatyypistä yhden tutun sanan (vaikka uusi, uutta), osaa taivuttaa kaikki samanlaiset sanat, vaikka ne olisivat vieraita. Sanon, että kun kieltä käyttää, rakenteet automaattistuvat. Kielikorvasta on toki hyötyä. Sanon, että tärkeintä on ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, pienillä virheillä ei ole niin väliä.

Kun näen jossain oppitunnin ulkopuolella jonkun kielenoppijan tekstiä, osaan arvostaa, jos hän on osannut valita oikeat sijamuodot. Se kertoo kielitajusta. ”Laitan kanykan aanettomale” ei välttämättä ole niin kovin huonoa suomea, vaikka sieltä jokuset pisteet tai kirjaimet puuttuisivatkin. Näihinkin vaikuttaa tietysti oppijan tausta: mitä koulutetumpi ihminen, sitä tarkempi ja huolellisempi hän (yleensä!) on.

Mutta on opiskelijoilla savottaa.

Työ ja raha Työ Ajattelin tänään