Herkuttomassa helmikuussa apuna Leeni Viion kirja Eroon makeanhimosta

Uudenvuodenlupaus 2: herkuton helmikuu

Kirja: Leeni Viion Eroon makeanhimosta

Ei ole reilua! Yläasteella minulla oli tapana kokeisiinlukupäivinä hakea kotiin Arnold’sin donitsi, säkillinen irtokarkkeja ja Fanta Lemon -pullo. Saatoin muutenkin syödä helposti kaksi suklaalevyä päivässä (Fazerin sininen ja Fazerin punainen), ja tallieväiksi ostin Jaffa-keksejä ja pipareita. Olin hoikka.

Sittemmin olen muokannut elämäntapojani reippaasti terveellisempään suuntaan: ruokaympyrän mukaiset syötävät, korkeintaan suklaapatukka tai kakkupala päivässä. Tulos: joudun ostamaan numeroa isompia housuja (kaksi numeroa isompia, kun puhutaan sukkahousuista). 80 : 20 -dieetistä ei ole paljon iloa, jos se 20 prosenttia muokkaa vyötärölle vatsamakkaran, joka tulee tielle kengännauhoja solmiessa ja vatsalihasliikkeitä tehdessä.

Ongelma on tietysti ikä ja toisaalta myös se, että sokerista olisi edelleen varaa karsia. Oikeastaan en ole halunnut. Leivonnaiset ovat hyviä, suklaa on hyvää. Leipominen on harrastukseni, taikinaterapiaa, vaikka se onkin maailman hölmöin sana. Se tuo kuitenkin hyvää mieltä, ja lopputulokset maistuvat ihanalta.

Jos mietin tilanteita, jolloin syön sokeria, huomaan, että ne eivät ole aina ihan sellaista hemmottelua ja nautiskelua kuin itse leivottu korvapuusti hyvän teen kera. Olen esimerkiksi tullut kotiin väsyneenä ja nälkäisenä ja syönyt keksipaketin tiskipöydän ääressä seisten. Olen ostanut karkkipussin automatkalle, että ei olisi niin tylsää. Olen lohduttanut itseäni töissä opettajainhuoneen suklaapuodin tuotteilla, kun työpäivä tuntuu jatkuvan loputtomiin ja päätä alkaa kiristää.

Treenitammikuun jälkeen otin helmikuun haasteeksi herkuttomuuden ja valitsin teeman mukaiseksi luettavaksi Leeni Viion Eroon makeanhimosta -kirjan. Kansi on kuvitettu graafisella kuppikakulla, mikä on toimivampi ratkaisu kuin joskus aiemmin näkemäni irti sokerista -teemainen opus, jonka kansikuvassa oli ihan oikea maitosuklaalevy. Mietin jo silloin, että tätä kuvaa katsellessa ei varmasti pääse herkuista eroon, mutta piirretty kuppikakku puolestaan ei herätä suuria himoja.

Teos lähtee siitä, että perusasioiden on hyvä olla kunnossa, ennen kuin makeanhimosta voi päästä irti. Jos ei muuten syö terveellisesti, totta kai sokeriset (ja suolaiset) herkut pyörivät koko ajan mielessä. Jos syö hyvää ruokaa kolme tai viisi kertaa päivässä, ei hillittömiä himotuksia pääse usein edes syntymään. Myös unen määrän ja laadun tulisi olla kunnossa, ja suurista stressitekijöistä pitäisi hankkiutua eroon. Kovin stressaantuneena ei ehkä jaksa miettiä porkkanoita ja proteiinin lähteitä.

Kirja kannustaa myös siihen, että sokerisia herkkuja ei korvattaisi sokerittomilla: siis ei aleta leipoa joka päivä leivonnaisia, joissa sokeri on korvattu agavesiirapilla ja hunajalla. Agavesiirapissa on itse asiassa enemmän fruktoosia ja korkeampi GI-arvo kuin pahamaineisessa glukoosi-fruktoosisiirapissa! Korvikkeiden makeus saattaa ruokkia namihimoa ja ylläpitää ongelmaa. Toki satunnaisissa tilanteissa sokerin voi korvata esimerkiksi kookossokerilla, jota itsekin ajattelin testata seuraavan kerran, kun tekee mieli leipoa jotakin.

En ole limsojen tai mehujen suuri ystävä, mutta ilahduin, kun Viion kirjassa kehotettiin korvaamaan limut kombuchalla, joka taas minulle maistuu. Sitä ostaessani olen miettinyt, onkohan tämä mikään terveysteko, mutta ilmeisesti juoma on ihan sallittu! Kombuchan kohdalla ei ainakaan esitetty samanlaisia varauksia kuin esimerkiksi keinomakeutusaineista puhuttaessa. Toki jäännössokerin määrä täytyy pullon kyljestä tsekata.

Herkuton helmikuu oli itse asiassa hyvin helppo ja kivuton. Minulla ei ollut suuria mielihaluja, mihin ehkä vaikuttivat säännöllinen ruokarytmi ja etätyöt: ei suklaapuodin houkutuksia, ei kaupassakäyntiä useammin kuin kerran viikossa. Söin kerran Runebergin juustokakkua, jota leivoin miehelle. En koe siitä morkkista. Yhdellä kauppareissulla olin myös jo antanut itselleni luvan ostaa laskiaispullan, koska niitä oli näkynyt niin runsaasti somessa, mutta hyllyt olivat tyhjillään. Ei katastrofi sekään.

Laskiaispulla nautittu ennen haastetta.

Eroon makeanhimosta -kirjasta opin myös, että noin 15 minuutin kävely ruoan jälkeen tasaa verensokeria. Kun aloin miettiä omaa päivärytmiäni, huomasin, että lähden usein koiran kanssa lenkille ruoan jälkeen (on kauheinta lähteä kävelylle niin, että palaa sieltä huutava nälkä vatsassa). Ehkä tämäkin on auttanut siinä, että makeasta oli helppo pysytellä erossa.

Viio kannustaa muutenkin vähentämään istumista, ja kirjassa mainitaan paljon toisteltu mantra siitä, että ei hyödytä mitään, jos käy viisi kertaa viikossa salilla mutta istuu koko työpäivän näyttöpäätteen edessä ja kotona viettää illan Netflixiä katsellen. Ehkä tätä on tutkittu ja ehkä jotkut toimivat näin, mutta tuntuu jotenkin oudolta, että elämästään olisi mahdollista saada näin passiivista. Ainakin koiranomistaja joutuu nostamaan pebansa penkistä paitsi lenkkien, myös muun puuhastelun ajaksi. En usko pienten lasten vanhempienkaan möllöttävän sohvalla jatkuvasti. Lisäksi ihmisen on tehtävä kotitöitä ja käytävä kaupassa, ja todennäköisesti moni harrastaa muutakin aktiivista kuin salilla käyntiä.

Teoksessa kannustetaan myös korvaamaan makea jollain muulla hemmottelutavalla, mikä sitten itse kullekin toimii: kasvohoito, jalkahoito, sauna… Minulla toimii tee, jota varsinkin näin etätöissä siemailen jatkuvasti. Kaloriton, lämmin juoma antaa tekemistä käsille ja tuottaa mielihyvää, eikä kirjan lukeminen tai leffailta kotona näin vaadi irtokarkkien pupeltamista. Viio korostaa sitä, että jos luopuu sokerista, tilalle täytyy tuoda jotakin: ei voi vain jättää jotain pois, jolloin se jättää elämään tai ruokavalioon aukon.

Miksi sitten näin sinnikkäästi on hyvä pyrkiä herkuista eroon? Lihominen nyt on yksi juttu, mutta se ei tietenkään kaikkia haittaa. Oman oloni pelastusrengas vyötäröllä tekee tukalaksi, mutta lisäksi hyviä perusteita ovat sokerin aiheuttaman hiljaisen tulehduksen ja vaikkapa diabeteksen välttäminen, siis yksinkertaisesti sanottuna: terveys.

Koska herkuttomuus oli niin helppoa, jatkan samalla linjalla myös haastekuukauden jälkeen. Seuraan oloani ja katson, millaisia pidempiaikaisia vaikutuksia sokerittomuudella on. En ole kuitenkaan ehdoton ja voin nauttia kakkupalasista erityistilanteissa, kuten erilaisina merkkipäivinä.

Seuraavaksi: vähemmän somea, enemmän kirjoja -maaliskuu.

Hyvinvointi Mieli Kirjat

Kalevala on oikeasti hyvä kirja

”Onko kymmenenkään meistä Kalevalata lukeakseen avannut? Ja tietääkö kymmenenkään, mistä he puhuvat, taikka ties montako runoakaan Kalevalassa on?” kyseli aikoinaan suomen kielen professori ja runoilija August Ahlqvist (1826 – 1889). Voi olla, että Kalevala on monelle tutuin paikkojen ja ihmisten nimissä ja moni tarttuu mieluummin Koirien Kalevalaan kuin paksuun kansalliseepokseemme.

Kalevala kuului opiskeluaikoinani kirjallisuuden opintoihin, ja olen lukenut sen tenttiä varten kannesta kanteen. Se oli sellainen A3-kokoinen paksu mötikkä vanhempieni kirjahyllystä. Sain huomata, että Kalevalan tarinat ovat todella vetäviä ja juonenkäänteitä riittää kuin parhaassakin romaanissa, kalevalaisessa runomitassa tosin. Vaikka runomuoto ei olisi se oma juttu, kannattaa silti antaa teokselle mahdollisuus: Kalevalan säkeisiin pääsee mukaan kyllä muutamassa sivussa! Runot voi nykyisin kuunnella myös äänikirjana.

Ensimmäiseen Kalevala-tenttiin en edes ehtinyt, kun työssäni siivoojana tuli ongelmia. Kirjoitin tentaattorille pahoittelut ja vähän ihmettelin, kun en saanut vastausta. Sittemmin yliopisto-opintojeni aikana tajusin, että porukka tekee tenttiohareita ihan säännönmukaisesti, eikä kukaan varmasti pahoittele! Sitten kun viimein pääsin tenttiin, sain arvosanaksi kolmosen, silloisella yhdestä kolmeen -asteikolla.

Kirjallisuuden opiskelu sivuaineena oli hauskaa. Olin hakenut opiskelemaan kahteen yliopistoon sekä suomea että kirjallisuutta. Pääsin molempiin suomen kielen pääsykokeessa, mutta kirjallisuudessa olin sekä Jyväskylässä että Tampereella jossain varasijalla 30. Kuitenkin opiskeluaikana sain nimenomaan kirjallisuuden kursseista parempia arvosanoja kuin pääaineeni suomen. Moni sivuaineopiskelija vähätteli kirjallisuuden oppiainetta siksi, että tenteistä sai niin helposti hyviä arvosanoja. Sanottiin, että laitetaan puppugeneraattori päälle, kun mentiin tenttimään. Minusta se oli aina vähän ikävää, koska kyseistä oppiainetta päätyvät opiskelemaan ne, jotka ovat lukiossa menestyneet äikässä ja hallitsevat analyysin.

Kirjallisuuden opinnoissa nauratti ja kauhistutti tenttikirjojen määrä. Ulkopuolisten suut sai loksautettua auki, kun sanoi lukevansa seuraavaan kirjatenttiin 16 tai 21 kirjaa. Minä  luin tunnollisesti läpi kaikki kaunokirjat, mutta teoriaopuksia en edes ehtinyt avata ennen kuin koepäivä jo tuli.

Ilman kirjallisuuden opintoja tuskin olisin lukenut Kalevalaakaan. Koulussa oli toki puhuttu Kalevalan nimistä ja tarinoista yleisesti ja siitä, miten se edelleen vaikuttaa nykyaikana. Lukiossa teimme äikän kurssilla modernisoinnin kilpalaulantatarinasta: Joukahainen ja Väinämöinen räppäävät. Jostain syystä muistan edelleen viidentoista vuoden takaa nerokkaita sanoituksiamme, joissa on vivahde jyväskylän murretta:

”Hei, kuka sä oot, osaat sä ajaa? Älä nyt noin kovaa aja, joitain rajaa!”
”Joukahainen, kukas sää? Etkö voi mua väistää?”
”Väinämöinenhän minä, väistä sinä!”
”Luulet vaan, katsotaan, kumpi meistä pystyy parempaan!”

Tällaisin sanoin kannustan sinuakin tutustumaan kansallisteokseemme ja sen mainioihin kertomuksiin. Hyvää Kalevalan päivää!

Kulttuuri Kirjat Suosittelen