Pinnanalaista elämää Mustekala opettajana -dokumentissa

Onko Netflixin algoritmi suositellut sinulle jo Mustekala opettajana -dokumenttielokuvaa? Jos ei ole ja vedenalainen maailma kiinnostaa, laita hakuun ja katso! Filmi on kaunis kuvaus miehen ja mustekalan ystävyydestä.

Elokuvantekijä Craig Foster sukeltaa lapsuutensa merilevämetsässä ja kiinnittää huomionsa mustekalaan. Hän alkaa tarkkailla otusta säännöllisesti ja kulkea meressä kameran kanssa. Mustekala on älykäs eläin, ja pian se alkaa tunnistaa lähellään liikkuvan miehen. Dokumentissa kuvataan hienosti ihmisen ja mustekalan kohtaamisia: miten vedenelävä on utelias, miten se tarkoituksella hakeutuu kuvaajan läheisyyteen, miten se tunnustelee kättä lonkerollaan. Videolle on ikuistettu myös upeasti, kuinka taitavasti mustekala naamioituu suojautuessaan saalistajilta ja kuinka se älynsä avulla pelastuu pinteestä. Mustekala on inhimillinen, ajatteleva, tunteva olento. Se on myös varovainen: kun se kerran säikähtää Fosterin tahatonta virhettä, menee hetki, ennen kuin se pystyy luottamaan uudestaan.

Tällaiset dokumentit saavat minut tietyllä tapaa surulliseksi. Mieluiten katselisin mustekalaa meressä. Lonkeron pala lusikassa ei ole minusta kaunis näky. Silti kalmareita kalastetaan surutta, ja aasialaisten käsitys gastronomiasta on elävän mustekalan syöminen. Moni länsimaalainen pitää sitä ehkä ällöttävänä tai eksoottisena kokemuksena (kuten äskettäin ilmestyneessä Mondossa eräs matkaaja muistelmoi), mutta harvempi tuntee empatiaa ja ymmärtää, että syötäväksi joutuva eläin on suunniltaan.

Ehkä tarvitaan enemmän mustekaladokumentteja.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Vastuullisuus

Äänikirjojen lukijat vaikuttavat kuuntelukokemukseen

Eksyin jotakin kautta pahamaineiselle vauva.fi-keskustelupalstalle, ja muistin heti, millaista on joutua kiinnostavien nettikeskustelujen imuun (entinen hevostalli.net- ja demi.fi-kävijä tässä hei). Yllätyin, että vauvapalstalla oli niin paljon mielenkiintoisia aiheita,ja jäin lukemaan vastauksia ihan liian pitkäksi aikaa.

Yksi paljon vastauksia kerännyt ketju koski hyviä ja huonoja äänikirjojen lukijoita. Yksi nimi nousi selvästi yli muiden, nimittäin minunkin ehdoton lempilukijani Krista Putkonen-Örn. Hän ei tainnut saada yhtäkään kielteistä kommenttia, mutta moni nimesi hänet suosikikseen. Putkonen-Örnillä on miellyttävä ääni: pehmeä, ei liian korkea tai matala, ei nariseva, soljuu kauniisti eteenpäin. Äänessä on sopivasti väriä, mutta hän ei ylinäyttele. Puheenvuoroissa saattaa kuulua lempeys, hymy tai ärtymys, mutta ei liikaa. Putkonen-Örn on lukenut esimerkiksi Anna Janssonin dekkarisarjan.

Muita suosiota keränneitä lukijoita vauva.fissä olivat Jukka Pitkänen ja Karoliina Kudjoi, eikä syyttä. Pitkänen on lukenut runsaasti kirjoja, muiden muassa Ken Follettia ja Arne Dahlia.

Ihka uusi mutta erinomainen lukija on Eeva Eloranta, joka lukee Beth O’Learyn Vaihtokauppa-kirjaa yhdessä Kati Tammisen kanssa (sujuva hänkin). Teoksessa mummi ja tyttärentytär hyppäävät toistensa saappaisiin: isoäiti lähtee Lontooseen deittailemaan miehiä, lapsenlapsi muuttaa mummin taloon pikkykylään, jossa hän ottaa vastuulleen muun muassa vanhusten bingokuljetukset. Elorannalla on aivan hurmaava, hersyvä ääni, jossa kuuluu veikeästi huumorin pilkahdus. Se sopii feelgood-kirjallisuuteen ja modernin sinkkumummon rooliin mainiosti.

Koska lukijaäänen kanssa saattaa viettää kymmeniä tai jopa satoja tunteja, on olennaista, miten lukija työnsä hoitaa. Makuja on toki monenlaisia, ja todennäköisesti jokaisella lukijalla on tykkääjänsä. Jonkun ääni saa kuuntelijan jättämään kirjan kesken, joku taas auttaa eläytymään kirjan tarinaan.

Minä keskeytän kuuntelun melko harvoin, vaikka lukijan ääni ei miellyttäisikään. Kertomus on olennaisempi asia.

Huono lukija lukee yksitoikkoisesti ja täysin värittömästi. Hänellä voi olla nariseva tai nenä-ääni. Hän voi ylinäytellä. Kaikista pahin kuuntelukokemus oli Jussi Puhakan lukema Stephanie Mailerin katoaminen. Hän ei tehnyt eroa virkkeiden, repliikkien, kappaleiden tai lukujen välillä, vaan ääni oli yhtä pötköä, joka ei sisältänyt minkäänlaisia painotuksia — tähän tyyliin: kurtistin kulmiani tarkoitatko siis etten olekaan ratkaissut kaikkia rikoksia vastaukseksi stephanie kaivoi laukustaan esiin kopion orphea chroniclessa 1. elokuuta vuonna 1994 ilmestyneestä artikkelista ja ojensi sen minulle joukkomurha orpheassa kaupunginjohtaja perheineen murhattu…

Ärsyttävää kuunneltavaa oli myös Veikko Sinisalon Täällä Pohjantähden alla. Vaarin äänellään Sinisalo näytteli esimerkiksi piikatyttöjen hihitykset.

Suomalaiset ovat aika hillittyjä lukijoita eivätkä yleensä näyttele liikoja, ja arvostan sitä. Englanninkielisissä äänikirjoissa lukija saattaa luoda henkilöhahmoille erilaiset äänet, ja siten esimerkiksi naislukija madaltaa ääntään mieshenkilön puheenvuoroissa tai vaikkapa kimittää korkeammalla äänellä tehdäkseen eron eri naispäähenkilöiden välille. Mielestäni se on tarpeetonta, koska äänikirja ei ole näytelmä, ja kontekstista selviää kyllä, onko puhuja Luke vai Lily. Vauva.fi-sivulla osa tuntui kuitenkin arvostavan tätäkin lukutapaa ja moitti suomalaisia tylsiksi lukijoiksi.

Erja Manto sai myös myönteisiä mainintoja keskustelussa. Minun korvaani hänen äänensä puolestaan ei sopinut. Harvinaista kyllä, jätin teoksen kesken. Olive Kitteridge ei ehkä muutenkaan innostanut, mutta Mannon rohisevan koriseva ääni ei auttanut asiaa.

Lukijoilla täytyy joka tapauksessa olla aika kiva työ! Jos osaisin, lukisin mielelläni ääneen uutuuskirjoja päivät pitkät. Hommaa pääsevät kuitenkin tekemään pääasiassa näyttelijät, ja valitettavasti taidan myös kuulua nenä-äänisten ryhmään. En muutenkaan ymmärrä, miten lukeminen onnistuu niin, että hengitys- ja nielaisuäänet eivät kuulu  häiritsevästi. Ehkä se on juuri se asia, mikä kuuluu näyttelijän ammattitaitoon.

Ketkä ovat sinun lempilukijoitasi? Jääkö äänikirja kesken, jos et pidä lukijan tyylistä?

Kulttuuri Kirjat