Lähdin some- ja älypuhelinmaailmaan jälkijunassa. Muistan digiaikojen alusta lehtijutun, jossa kehotettiin rajoittamaan nettiaikaa niin, että sähköpostin tarkistaisi vain kerran tunnissa. Ei puhuttu edes sosiaalisesta mediasta vaan sähköpostista, mutta olin tuolloin, että MITÄ, hyvä jos tarkistan sähköpostin kerran viikossa. (Meinasinkin missata työhaastattelun, kun luin kutsun mailista samana aamuna, kun haastattelupäivä oli.) Siihen aikaan Facebook-ilmoituksetkin tulivat sähköpostiin, enkä avannut koko naamakirjaa muulloin kuin silloin, kun Gmail kertoi minun saaneen uuden kommentin.

Ja sitten jossain vaiheessa älypuhelin, Fb, Instagram ja  iltapäivälehtien uutiset hiipivät ajankäyttöön ja saivat miettimään, mikä on hyvää puhelimenkäyttöä ja millaiset rajat olisi hyvä olla.

Miksi käytän somea? En usko, että poistan ikinä yhteisöllisen median sovelluksia. On kiva lukea ja katsoa kavereiden kuulumisia, saada inspiraatiota ja vinkkejä sekä pysyä ajan tasalla. Monet kirja-, sarja- ja televisiovihjeet olen saanut somesta. Kuten monet muutkin, taidan odottaa dopamiinipalkintoa, kun käsi hamuaa puhelinta. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi jään selaamaan minulle tuntemattomien ihmisten kuvia ja palaan Facebookiin myöhään illalla, kun siellä ei ole moneen tuntiin tapahtunut mitään (ilmeisesti muilla ihmisillä on elämä). Luulisi, että se ei stimuloi aivojen mielihyvätumakkeita.

Siksi olenkin pyrkinyt pitämään somettamista kohtuuden rajoissa. En tule jälkikäteen muistelemaan, että ”voi, kun oli niin kiva selata puhelinta viime kesänä”. Siitä ei jää muistoja. Sen sijaan kirjoista jää. Useimmiten hyviä, joskus loistavia, vähintäänkin viihdyttäviä muistoja. Kirjoista oppii, ja kirjojen mukana pääsee muihin maailmoihin. Olen kuukauden sisällä ollut jo kahdesti Mount Everestillä, 1500-luvun Englannissa, lumimyrskyn saartamana Alpeilla, Australian kuumuudessa ja ruumishuoneella patologin kanssa. Muistan usein myös hetken, milloin ja missä luin tiettyä kirjaa. Toissa kesänä vietin hyviä tunteja pihakeinussa Pieni elämä -kirjan kanssa, Tel Avivin lokakuisessa lämmössä puolestaan luin Vera Valan dekkaria.

Toisaalta jos elää aina muiden elämää, saattaa oma elämä jäädä elämättä. Välillä on hyvä saada uusia kokemuksia, nähdä ystäviä ja harrastaa liikuntaa. Silti lukeminen, toisin kuin some, ei ole asia, jota pitäisi rajoittaa. Se ei ole ajan heittämistä hukkaan, ellei nyt sitten erehdy lukemaan huonoa kirjaa. (Hesarin tappavasta kritiikistä huolimatta luin Stephanie Mailerin katoamisen ja sain huomata, että arvostelun joka sana oli totta.)

Viimeisin lukukokemukseni on Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin — murhenäytelmä Mount Everestillä (1996), joka todella on kiinnostava ja jännittävä kirja itsensä ylittämisestä vuorella, jolta kaikki eivät selviä hengissä takaisin. Kirja on vanhahko, ja yllätyin siitä, että siinäkin puhuttiin internetistä ja online-lehdistä. Muistelisin itse saaneeni ensikosketuksen nettiin joskus kuudennella luokalla, vuonna 1998, jolloin lähinnä käytimme jotain hämärää chattia kirjaston tietokoneella kavereiden kanssa. Toki olin lapsi silloin, mutta olen elänyt siinä ajatuksessa, että koko netti oli silloin vielä lapsen kengissä.

Kirjaa lukiessani kaksi maailmaa yhdistyivät. Saatoin lukea pari lukua ja tarkistaa sitten Instagramista, millaisia kuvia tämän päivän vuorikiipeilijät ovat ottaneet Khumbun jäätiköltä, roskaisilta rinteiltä tai terävältä huipulta.