Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, matkaisin 1600 – 1700-luvuille Euroopan aateliston pariin ja kuninkaallisiin hoveihin. Pukeutuisin avokaulaiseen, ruseteilla ja kirjailuilla koristeltuun muhkeahelmaiseen asuun, katsoisin Molieren näytelmiä, illastaisin hienossa seurassa ja tanssahtelisin tanssiaisissa, käveleskelisin puistossa ja kirjoittaisin kirjeitä. Paljon kirjeitä.

Tuon ajan aatelisnaisilla oli usein mittava kirjeenvaihto. Ahkerimmat saattoivat kirjoittaa elämänsä aikana kymmeniätuhansia kirjeitä. Loppujen lopuksi monen naisen elämä oli sidottu kotiin, ja yksitoikkoista aikaa kulutettiin käsitöitä tekemällä ja kirjeitä kirjoittamalla.

Lukemalla teosta Markiisitar de Sevignen kirjeet 1648 – 1696 (toim. Riikka-Maria Rosenberg & Ulla Tuomarla) pääseekin ajassa taaksepäin. De Sevigne kirjoitti 1600-luvulla pääasiassa tyttärelleen madame de Grignanille, ja kirjeissä on tyttärelle suunnattujen ylitsevuotavien kehujen lisäksi myös kiinnostavaa kerrontaa maailman menosta. Tyttären vastaukset ja vastaamatta jättämiset saavat aikaan draamaa: Viimeisin postivaunu ei tuonut minulle kirjettä teiltä. Teidän olisi pitänyt varoittaa minua etukäteen, jotta olisin voinut valmistautua siihen. En voi sanoin kuvata, millaista tuskaa tuo unohduksenne minulle tuotti –.

De Sevigne liukuu monesti saman kirjeen aikana juoruista (paheksuvista tai ihailevista) kuolemantapauksiin, sairauden kuvauksista illallisiin ja tanssiaisiin.Hän saattaa yhdessä kappaleessa kertoa ystävän menettäneen lapsensa ja seuraavassa siirtyä sujuvasti seuraelämään.

Jos haluatte tietää, miten viihdyn täällä kaiken hälyn jälkeen, voin kertoa pakahtuvani ilosta. – – Kun alan pitkästyä, palaan takaisin. Bretonien joukossa on kyllä henkeviäkin ihmisiä, ja jotkut ovat jopa riittävän hienoja puhumaan minulle teistä.

Seurapiirien väkeä de Sevigne joko kehuu tai moittii. Toiset ovat ulkonäöltään ihastuttavia ja pukeutuvat muodikkaasti, toisista hän lausuu lyhyitä, nasevia kommentteja: Mme de Richeliu vaikuttaa minusta apealta. Hovin rasitukset ovat hiljentäneet hänen kaakatustaan, hänen puhemyllynsä vaikuttaa vaimenneen.

De Sevigne todella osaa käyttää sanan säiläänsä.

Madame d’Uzesia ruoditaan puolestaan näin: Se rumilusten rumilus on aivan musertunut. Koko omaisuus on ulosmitattu, kaikki on pilalla. — Rikkauksia on turha havitella, jos niiden hallintaan ei ole ymmärrystä. Johan meillä on tuhat esimerkkiä siitä, ettei minkään muun kuin järjen varaan voi laskea.

Aina ei tiedä, miten tosissaan madame on, vaikka toki terävä huumorintaju näkyy kirjeissä läpi vuosien. Hän saattaa selittää pitkästi kokistaan, joka valmistaa lihapataa ja kurkkua, ja todeta lopulta näin: Tässä, kultaseni, kaikki, mitä voin sanoa teille tästä hienosta aiheesta.

Markiisitar on sivistynyt ja lukenut. Kirjeissä on jatkuvasti intertekstuaalisia viittauksia, jotka on onneksi alaviitteissä selitetty. Hän mainitsee usein näkemiään näytelmiä ja lukemiaan kirjoja: Eritoten olemme keskittyneet M. Nicolen kirjaan sekä Vie des peres du Desert- ja La Reformation d’Angleterre -teoksiin. Niinpä niin, kun on riittävän onnekas pitääkseen tuollaisesta huvista, ei siitä koskaan ole puutetta. 

Enpä voisi olla enempää samaa mieltä — jos vain käsillä on kirja, ei ole koskaan tylsää.

De Sevigne kannustaa myös tytärtään hyväksymään lapsenlapsensa lukemistot, jotka eivät ole hengellisiä: hänestä on parempi, että lukee huonoja kirjoja kuin se, että ei lukisi lainkaan. Hänen mukaansa tyttö tulee kunnialliseksi ja viisaaksi lukemalla Kleopatran. Madame de Grignan on kuitenkin hyvin huolissaan tyttärensä kirjallisesta mausta, mikä mainitaan useassa kirjeessä.

Madame de Sevigne antaa kirjeissään myös aikalaisnäkökulman sairaanhoidosta: muun muassa suoneniskentä mainitaan usein. Entisajan rikkaat saattoivat olla huonommassa asemassa kuin köyhät, sillä heillä oli varaa lääkäriin, jonka toimet olivat nykyperspektiivistä puoskarointia. Potilailla ei välttämättä ollut hengenvaarallista tautia, mutta oli mahdollista, että he kuolivat hoitoon. Köyhät sen sijaan sairastivat sairauden pois ja palasivat terveiden kirjoihin.

Mlle Guisella ei ole mitään muuta syytä tunnontuskiin kuin veljenpoikansa kuolema. Hän ei koskaan halunnut, että pojasta lasketaan verta. Veren määrä sai pojan menettämään tajuntansa — siinäpä hauska yksityiskohta. Olen sitä mieltä, että jos sairastuu Pariisissa, voi kuolemaa pitää varmana.

Prinsessan hoidosta puolestaan kerrotaan näin: Väkivaltaiset yritykset tuoda hänet takaisin tajuihinsa olivat runnelleet hänet. Häneltä oli murrettu hampaat ja poltettu päätä. Jos halvaukseen ei kuolisikaan, olisi kurjaa olla siinä tilassa, johon nämä potilasraukat saatetaan. De Sevignella on tapa kirjoittaa myötätuntoisesti mutta kuitenkin etäisen sivustakatsojan näkökulmasta — seuraavassa kappaleessa hän kirjoittaa jo hajustetusta kirjepaperista.

Markiisitar de Sevignen kirjeet -teos on kuulunut kääntäjäopiskelijoiden opintoihin. Uskon, että alkukielisten kirjeiden tyyli ja sävy on säilytetty suomennoksessa hyvin. Koko projekti yleensä oli mielestäni mahtava idea, ja toivon, että teos löytää lukijansa.