Juuri sopivan kevyttä ja vetävää kuunneltavaa, täydellistä! ajattelin ensin Carole Matthewsin Suklaaseuran naiset -kirjasta. Neljä naista kokoontuu säännöllisesti Suklaataivas-nimiseen kahvilaan, jossa he jakavat paitsi herkkuhetket myös sydänsurut. Ystävyyttä, rakkautta ja suklaata — siinäpä hyvän mielen romaanin resepti…
… kunnes jo alkumetreillä päähenkilö Lucyn pomo käytännössä seksuaalisesti ahdistelee alaistaan: tämä kun suorasanaisesti kertoo, miten mielellään katselisi Lucya pyllistelemässä joogapöksyissä. Aika niljakas asetelma, voisi ajatella, mutta kirjassa onkin kyse flirttailusta, ja esimieskin kuvaillaan söpöksi. Flirtti aikuisten kesken on toki jees, kun molemmat ovat siinä mukana, mutta jotenkin ällöttäviä sanoja silti esihenkilön suuhun.
Eikä siinä kaikki. Lucyn ystävä Chantal on avioliitossaan onneton ja pettää puolisoaan työkeikoillaan, minkä lisäksi hän ostaa miesseuralaisen palveluja. Yksi kirjan isoimmista juonenkäänteistä rakentuu erään pieleen menneen yhden illan jutun ympärille, ja sinänsä muuten hauskaa episodia varjostaa se, miten tilanteeseen on päädytty. Taidan olla tosikko kukkahattutäti.
Muutenkin ystäväpiirin jäsenillä on kaikilla harvinaisen isoja ongelmia: uhkapelaamista, petollisia poikaystäviä, rakkaudettomia avioliittoja ja huumeriippuvaisia perheenjäseniä. En tiedä, yrittääkö kirjailija alleviivata, että meillä kaikilla on kulissien takana vaikeutemme, vai onko tarkoitus vain tuoda tarinaan kunnolla draaman kaarta, mutta vähempikin olisi riittänyt.
Joku voi tietysti olla sitä mieltä, että kirja on raikkaan epäkorrekti, mutta minun makuuni se ei ole. Sen arvomaailma haiskahtaa ummehtuneelta, enkä yllättynyt, kun huomasin alkuperäisteoksen ilmestyneen vuonna 2007. Kirjan ainoiksi hyviksi puoliksi jäävät kohtuullisen mukaansa tempaava kerronta ja herkulliset suklaakuvaukset.
Huokauksia luokasta on teos, joka sisältää Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeenvaihtoa vuoden ajalta. Kirjoittajia yhdistää kolme olennaista asiaa: molemmat ovat äidinkielen opettajia, kirjailijoita ja työhönsä uupuneita. Muutakin yhteistä heillä on, kuten kuusamolaisuus, perheellisyys ja koirat. Viestinvaihdossaan Rytisalo ja Kinnunen ruotivat koululaitoksen nykytilaa, äidinkielen opetusta, uupumusta ja elämää. Kirjeitä äänikirjassa tulkitsevat hienosti Sanna Majuri ja Unto Nuora — aivan kuin kuuntelisi kirjailijoita itsejään!
Kinnunen ja Rytisalo ovat taitavia sanankäyttäjiä ja hyviä kirjeenvaihtajia. Kielellinen taituruus yhdistettynä mietittyyn sisältöön tekee lukemisesta nautittavaa. Kirjailijoiden välinen viestintä on luontevaa ja sujuvaa: toisen kirjeitä kommentoidaan kiinnostuneesti ja kiinnostavasti niin, että keskusteluun tuodaan aina jotakin uutta. Kirjoittajat ovat ajassa kiinni, heillä on vankka asiantuntemus, he seuraavat kulttuuria: näkökulmat eivät todellakaan jää suppeiksi.
Punaisena lankana teoksessa on koulumaailman todellisuus, jossa riittää huokailtavaa: lukutaidon heikkeneminen, opetussuunnitelmat, ympäripyöreät työpäivät, opettajan työnkuva, maksuton toinen aste… Kaikille opettajille tuttuja juttuja (ei pelkästään äidinkielen), mutta päättäjille ilmeisen vieraita, koska tähän tilanteeseen on päädytty. Opetusalan hätähuutoa ei tunnuta vieläkään täysin kuultavan. Kirjan pitäisikin olla pakollista luettavaa kaikille opetushallituksessa ja -ministeriössä.
Huokauksia luokasta -teoksen kansi on vaikuttava.
Koska olen Kinnusen ja Rytisalon tapaan äidinkielen opettaja, monet teoksen aiheet ovat minulle puhki kulunutta luettavaa: onhan esimerkiksi nykyinen, surkea äidinkielen ylioppilaskoe ruodittu äikän opejen Facebook-ryhmässä jo kymmeniin kertoihin. Esseekokeesta luovuttiin, ja sen tilalle tuli kirjoitustaidon vastaus (siis tekstilaji, jota ei missään muualla tarvita!), sen pituudeksi jaaritteluun ohjaava 6 000 merkkiä ja teemoiksi sellaisia asioita, joista vain erittäin hyvillä kirjoittajilla on jotain mielenkiintoista sanottavaa.
Tylsien kloonivastausten lukeminen ei toki ole työn suurin ongelma vaan työn määrä. Opettajien työnkuva on laajentunut vuosien myötä, mutta opetusvelvollisuudessa sitä ei oteta huomioon. Moni opettaja tekee töitä iltaisin ja viikonloppuisin — tosin pienten ja isojen koulujen työmäärissä on eroa. Rytisalo ja Kinnunen kuuluttavatkin pienten ryhmäkokojen perään ja toivovat, että virassa olevan opettajan olisi helpompi tehdä osa-aikaista työtä. Kinnunen nostaa esiin hyvän kysymyksen: jos Suomi haluaa nostaa koulutuksen tasoa ja pärjätä Pisa-kokeissa, miksi siitä ei olla valmiita maksamaan? Päättäjien puheet ja teot ovat ristiriidassa.
Kiinnitin tosin huomiota siihen, että Kinnunen sanoo suunnittelevansa oppituntiensa materiaalit itse. Kinnunen mainitsee, että kerrankin hän suunnitteli kolmea oppituntia lähes kellon ympäri metsästäessään netistä sopivia tekstejä tunnilla luettavaksi. Ei ole ihme, jos väsyy! En ymmärrä, miksi pyörä pitäisi keksiä uudestaan — miksi ei voisi käyttää oppikirjojen tekijöiden valmiita materiaaleja ja tehtäviä? Ne ovat hyviä, ne ovat mietittyjä, ja kaupan päälle ne sisältävät käyttöoikeudet erilaisiin videoihin.
Ehkä syy Kinnusen toimintaan on siinä, kun hän sanoo, ettei halua tehdä työtään seiskan tasoisesti. Hän kritisoi sitä, että jaksaakseen työssä opettajan pitäisi huonontaa työnsä laatua — ja tähän nimenomaan kannustetaan! Tässä Kinnunen on mielestäni taas asian ytimessä, ja huomaan, että asia ei ole edes kovin tuore.
Jo opetusharjoitteluvuotenani 2008 — 2009 ohjaavat äidinkielen opettajat korostivat sitä, että riittävän hyvä on hyvä ja että ei saa uuvuttaa itseään. Annettiin vinkkejä, miten tehostaa tekstien korjaamista: jos tekstistä ei tarvitse antaa arvosanaa, ei sitä tarvitse edes lukea — lukematta voi loppuun kuitata vaikkapa ”Hyvä”. Arvioitaviin teksteihin puolestaan voi kehittää mallipalautteita, jotka voi heittää samantyylisten tekstien loppuun. Henkilökohtaisen palautteen antamista on turha miettiä.
Kinnusen ja Rytisalon kirjeet ovatkin siitä hyviä, että ne eivät pelkästään huokaile nykytilan kurjuutta vaan myös esittävät ratkaisuja. Yksi ratkaisu olisi se, että opettajalle annetaan aikaa ja mahdollisuus tehdä työnsä kunnolla. Muita ratkaisuja ovat ryhmäkokojen pienentäminen, opetussuunnitelmien järkevöittäminen ja se, että niitä ei muuteta muutaman vuoden välein. Erityisen painokkaasti kirjailija-opettajat vaativat: Päättäjät, kuunnelkaa opettajia — heillä on tieto!
Yksi muutos onkin onneksi jo käynnissä: korkeakoulujen todistusvalintoja, jotka ohjaavat lukiolaisen opiskelua jo ensimmäiseltä vuosikurssilta alkaen, ollaan muokkaamassa.
