Yksi huono tapani on vitkuttelu. En lykkää asioiden hoitamista kaikissa tilanteissa, mutta esimerkiksi soittamisen jätän mielelläni seuraavaan päivään — ja jos mahdollista, seuraavaan vuoteen tai hämärään tulevaisuuteen. Vihaan soittamista, joten välttelen kaikkia puheluita, joita ei ole pakko hoitaa. Siten kaikki asiat, jotka vaativat soittamista, jäävät roikkumaan, vievät kohtuuttomasti aikaa tai jäävät kokonaan, mikäli niillä ei ole aikarajaa. Puhelimeen tarttumisen sijasta saatan siivota koko talon, selvittää viikon työtehtävät tai vain ahmia hyvän kirjan loppuun.

Toki minulla on muitakin ikäviä asioita, joita välttelen, ja siksi aloin toiveikkaana kuunnella Minna Miaon itseapukirjaa Prokrastinaatio — aloittamisen vaikeus ja miten se voitetaan. Teoksen nimi vihjaa, että prokrastinaatiosta voisi päästä eroon.

Suurin osa kirjasta käsittelee vitkastelun syitä. Perfektionisteja saattaa vaivata epäonnistumisen pelko, jolloin prokrastinointi on suojakeino: jos projekti sujuu huonosti, syynä on viime tippaan jättämisestä johtunut ajan puute eikä oma osaaminen. Toiset ihmiset taas vain haluavat vältellä ikävien asioiden hoitamista — minä kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään, sillä täydellisyyden tavoittelija en missään nimessä ole. Olen mukavuudenhaluinen hedonisti, joka mielellään tekisi vain mielihyvää tuottavia juttuja.

Minna Miaon teos ei valitettavasti tarjoa taikakeinoja siihen, miten loputon lykkääjä voisi yhtäkkiä muuttua aikaansaavaksi touhutyypiksi. Miao yksinkertaisesti toteaa, että paras tapa saada asioita aikaan on tarttua toimeen. Mutta miten, jos toimeen tarttuminen on kovin vastenmielistä?

Teoksessa viitataan tutkimukseen, jonka mukaan koehenkilöt arvioivat epämiellyttävät tehtävät paljon ikävämmiksi ennen niiden hoitamista. Kun hommat sitten oli saatu hoidettua, ne eivät tuntuneetkaan enää niin kurjilta. Olen huomannut saman ilmiön: saatan ahdistuneena lykätä jotakin puhelua monta kuukautta, mutta kun vihdoin saan soitettua (sen parin minuutin puhelun), tulee olo, että ei soitto ollutkaan sen kaiken välttelyn arvoinen. Tämän asian voisin jatkossa yrittää pitää mielessäni, vaikka helppoa se ei varmasti ole.

Miao antaa prokrastinoijille myös eräänlaisen synninpäästön: joskus viivyttely on ihan hyvä juttu. Ihminen voi kaivata lepoa, ja silloin tällöin stressin välttäminen on paikallaan. On kuitenkin hyvä miettiä tulevaisuuden minää, joka myöhemmin joutuu kärsimään lykättyjen tehtävien kasautumisesta. Parempi on hoitaa harmillisia velvollisuuksia vähän kerrallaan kuin vasta sitten, kun kiire pakottaa.

En tiedä, auttaako kirja minua vähentämään vitkastelua. Olen hyvä keksimään syitä sille, miksei juuri nyt voi hoitaa jotakin asiaa: oli raskas päivä, väsyttää, ei ole aikaa, huomenna on paremmin aikaa. Muutos ei tietenkään tapahdu kerralla, joten ilmiön ymmärtäminen ja ajatteleminen voi ohjata omaa käytöstä suotavampaan suuntaan.

On kuitenkin kaksi asiaa, jotka olen kokenut toimiviksi: tehtävälistan tekeminen ja kalenterimerkinnät. Kun päättää hoitaa to do -listan hommat tiettynä päivänä, ne saa yleensä hoidettua. Tehtävien yliviivaaminen on tyydyttävää, ja usein huomaa, että listan läpikäymiseen menee vähemmän aikaa kuin on ajatellut. Hommista luistaminen on myös hankalampaa, jos kalenterissa lukee, mitä tänään täytyy tehdä (vaikka olisikin vastuussa vain itselleen).

Akuuteissa asioissa en koskaan prokrastinoi, vaan esimerkiksi ihmisten ja eläinten terveyshuolet saavat tarttumaan puhelimeen saman tien. En myöskään lykkää asioita, joiden hoitamatta jättäminen vaikuttaa muihin ihmisiin — esimerkiksi työjutuissa olen mieluummin ajoissa kuin myöhässä. Sen sijaan esimerkiksi makuuhuoneen hirvittävä, järkyttävä, tyylitön ruskea-beige kukkatapetti on seinässä edelleen viiden vuoden asumisen jälkeen, koska pintakäsittely-yrityksiin soittaminen on niin, niin vaikeaa. Eikä ruma tapetti vaaranna kenenkään henkeä ja terveyttä.