Baletissa on jotakin erityisen kiehtovaa. Minä en osaa tanssia, mutta ihailen balettitanssijoiden eleganttia liikekieltä, voimaa ja taituruutta. Tanssissa viehättää myös tieto siitä, miten tuhansilla toistoilla taito on saavutettu.

Henna Raatikainen lopetti baletin 16-vuotiaana, mutta tanssi jäi silti kehoon: ratikkamatkalla tekisi mieli napata kaiteesta kiinni ja tehdä grand battement, balettiesitysten yleisössä ollessaan hän muistaa askelsarjat ulkoa. Hän katsoo esitystä tanssijan näkökulmasta, ei ihmisen, joka vain ihailee baletin estetiikkaa.

Raatikaisen teos Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (2023) on keskustelua entisen tanssijan omien kokemusten ja balettimaailman välillä: kirjassa käydään läpi niin tanssijoiden toisteista harjoittelua, balettiaiheista taidetta kuin maineikkaita baletinjohtajiakin. Raatikainen kirjoittaa sisäpiirinäkökulmasta analyyttisesti ja mielenkiintoisesti. Ainoastaan tietyt toistuvat välimerkkivirheet hieman häiritsevät lukemista, mutta muuten teksti etenee jäntevästi.

Kirjan luvut on nimetty kiinnostavasti. Taistelu luontoa vastaan, Virhe, Tahtoisin syömishäiriön, Älä ajattele, tanssit vain ja Puhdasta nautintoa? kuvaavat baletin raadollista maailmaa, josta jokainen lienee saanut käsityksen, vaikka ei olisikaan koskaan kärkitossuja vetänyt jalkaansa.

”Minun tuli peittää hengitykseni, olin kuinka hengästynyt hyvänsä; en saanut antaa yleisön nähdä kylkiluideni liikettä sisään ja ulos enkä olkapäideni liikettä ylös ja alas. Näyttämö ei ole oikea paikka muistuttaa katsojia ihmisyydestä. He maksavat illuusiosta”, Raatikainen siteeraa tanssija Suzanne Farrellia.

Tavallisella katsojalla on aavistus siitä, mitä baletti vaatii. Moni on nähnyt kuvia tanssijoiden riekaleisista varpaista, ja moni tietää, että varpaiden kärjillä tanssiminen on kivuliasta. Mikään tästä ei kuitenkaan välity katsomoon, ja kuten Raatikainen kirjoittaa, ”painottomuuden illuusio syntyy liikkeen virheettömyydestä, ja liikkeen virheettömyys tuhansista toistoista”.

Illuusio on erilainen ulkopuoliselle ja tanssijalle, joka osaa katsoa. Esimerkiksi Edgar Degas’n balettiteokset ovat sekä minun että Henna Raatikaisen äidin silmään ihania — minäkin omistan monta taulua viehättävistä ballerinoista. Raatikainen näkee taideteokset kuitenkin toisin: ”Myös minä tahdoin seinälläni olevan tanssijan kuvana korkealla leijuvasta täydellisyydestä, en maata kohden vetävästä väsymyksestä. Halusin hänet kuvassa kuten halusin hänet näyttämöllä –  – kokonaan ja huoliteltuna, en laiskana, en nojailevana.”

Raatikainen kirjoittaa erityisesti Danseuse à la barre –teoksesta, jossa hän näkee asioita, joita asiaan perehtymätön ei voi huomata: tanssijatytön nilkka on ojentunut oudon puolittaisesti, tukijalan polvi ei linjaudu nilkan kanssa, jalkapöydän sisäsyrjä valuu… ja hän nojailee tankoon.

Juuri tällaiset näkökulmat saavat minut lumoutumaan Raatikaisen teoksesta. Voin katsoa Degas’n teoksia uusin silmin, vaikka toisaalta en kuitenkaan. Minä en tunnista tanssijan väsymystä tai virheasentoja, mutta nyt tiedän, että ne ovat siellä.

Baletti on inspiroinut kuvataiteilijoiden lisäksi elokuvantekijöitäkin. Raatikainen kirjoittaa muun muassa elokuvista Black Swan, Flesh and Bone ja Käännekohta. Myös elokuva-analyysia on mielenkiintoista lukea, sillä Raatikainen keskustelee teosten kanssa, kuten hyvä kirjoittaja tekee. Toki esiin nostetaan myös Natalie Portman, Black Swanin pääosan esittäjä, joka intensiivisestä harjoittelusta huolimatta ei ole balettitanssija:

”Ballerinan keho ei ole ainoastaan hoikka kuten Portmanin. Kyse on varpaista, sormista, niiden kontrolloidusta elävyydestä ja eleganttiudesta. Portmanin keho ei ole baletin läpäisemä kuten minun. Ballerina joko on tai ei ole.”

Totta kai tanssija tuntee toisen tanssijan. (Samoin minä vanhana hevostyttönä näen heti, onko elokuvan ratsastaja oikea ratsastaja. Yhtä lailla kiinnitän huomiota siihen, miten ratsuja elokuvissa ohjataan: riuhtaisuilla ja potkuilla. Ehkä se on ohjaajan visio ratsastamisesta — että se on näyttävää ja suurieleistä. Kuitenkin toivon uskottavuutta asioilta, joista minä tiedän jotain.)

On toki selvää, että välttämättä rooliin ei saada ihmistä, joka hallitsee näyttelemisen ohella baletin, ratsastamisen tai muun lajin.

Taiteen lisäksi Raatikainen kiinnittää huomion muodin maailmaan, joka on myös viehättynyt baletin estetiikasta. Kokemattomat mallit toikkaroivat kärkitossuissa tai lampsivat ne jalassa catwalkilla — pyhäinhäväistys! Balettitanssija tunnistaa harjaantumattoman nilkan heti.

Raatikaisen teosta lukiessa puhelimen kannattaakin olla lähistöllä, sillä lukeminen saattaa aiheuttaa houkutusta kurkata Models doing ballet -instatilille tai katsella putkeen kymmeniä Youtube-videoita Sylvie Guillemista, Maria Zakharovasta tai Natalia Osipovasta. Tai ostaa liput Oopperan ja baletin areenakiertueelle (jonka näkee myös ilmaiseksi verkossa täällä).

Kiertueella esitetään yleisön rakastamia kohtauksia Prinsessa Ruususesta, Joutsenlammesta ja Don Quijotesta. Siinä missä muu taidemaailma muuttuu, ja maailma yleensäkin, baletti toistuu suhteellisen samanlaisena vuosisadasta toiseen. Kuten Raatikaisen kirjassa todetaan, suosituimpien teosten muoto pysyy tunnistettavana ja niiden tarinoiden perusasetelma samana. Kun ihminen menee katsomaan Joutsenlampea, hän haluaa nähdä Joutsenlammen sellaisena, kuin on sen oppinut tuntemaan.

Minä menen keskiviikkona Helsinkiin ja odotan juuri sitä: valkoista tutua, pas de deux’ta, kauneutta, keveyttä. Katson balettia maallikon silmin, mutta Kuinka baletti nousi jaloista päähäni -teoksen myötä olen saanut myös lisää ajattelemisen aihetta.