Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Kielet ja kulttuurit, siinäpä kaksi syytä lukea Lotta-Sofia Saahkon teos Koti kulttuurien välissä. Saahko on asunut Suomessa, Saksassa, Kiinassa ja Englannissa, ja hän myös puhuu jokaisen maan kieltä. Hänen on kuitenkin vaikea määritellä, mikä hänen kotimaansa on tai mitä kieltä hän puhuu parhaiten. Kirjan nimen mukaisesti koti onkin kulttuurien välissä, lentokoneessa matkalla maasta toiseen.

Teos nostaa mielenkiintoisesti esiin sen, että vaikka kielitaito ja kulttuurientuntemus ovat voimavaroja, ei ole välttämättä lapselle eduksi joutua muuttamaan jatkuvasti maasta toiseen. Lapsi voi kokea itsensä juurettomaksi, ja kokemus voi vaikuttaa ihmisen elämään pitkälle aikuisuuteen saakka. Äidinkielikään ei aina kehity vahvaksi, jos koulunsa käy asuinmaan kielellä. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, koska takaraivossa on pelko menetyksestä, joka on edessä seuraavan muuton koittaessa.

Saahko kirjoittaakin, että kodittomuus ja juurettomuus ovat vaikuttaneet siihen, että hänen on ollut vaikeaa irtautua vanhemmistaan. Teoksessa on tästä suorastaan häkellyttäviä esimerkkejä: 15-vuotias Saahko itkee, kun isä ja äiti eivät tule lukemaan tälle iltarukousta. 17-vuotiaana hän myöhästyy kotiintuloajasta puoli tuntia, ja sitä seuraava katumusreaktio tuntuu todella liioitellulta. 18-vuotiaana hän jää vanhempiensa luokse asumaan sen sijaan, että lähtisi opiskelemaan. Kun Saahko viimein 20-vuotiaana muuttaa opiskelija-asuntolaan, hän itkee ääneen: ”Äiti, tule takaisin!”

Koska olen aina ollut hyvin itsenäinen, nämä kohtaukset ihmetyttävät. Haaveilin omasta asunnosta jo 15-vuotiaana, ja muistan ikuisesti onnen tunteen, jota koin, kun vihdoin pääsin muuttamaan omilleni. Toisaalta en ole joutunut elämään matkalaukkulapsuutta Saahkon tapaan.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kulttuurien väliset erot, joita matkalaukkulapsi ihmettelee ja jotka joskus johtavat harmillisiinkin tilanteisiin: Suomessa ei esimerkiksi kannata herroitella yliopiston lehtoria, ellei halua kuulostaa hupsulta.

Saahko lukee äänikirjan itse, ja kun hän lukee rauhallisesti, kuunteleminen on miellyttävää. Hän myös lausuu kauniisti saksaa ja kiinaa. Surullisissa kohdissa ja vihaisissa repliikeissä Saahko kuitenkin ylinäyttelee: huuto ja itkuinen ääni ottavat korviin. Eläinkohtaloille herkkä kuuntelija (kuten allekirjoittanut) saattaa ihmetellä, että hännistään kuivumaan ripustetut koirat ja eläviä rapuja kauppaavat automaatit eivät kuitenkaan saa lukijan ääntä särähtämään, päinvastoin. Niistä kerrotaan ikään kuin mielenkiintoisina yksityiskohtina.

Kiinnostavampaa minusta on kuulla esimerkiksi siitä, millainen on kiinalainen balettikoulu ja mitä kannattaa tietää, kun menee vierailulle kiinalaiseen kotiin.

Teos tarjonnee samastumisen kohdetta muille matkalaukkulapsille, tietoa eri kulttuureista kiinnostuneille ja miettimisen aihetta vanhemmille, jotka suunnittelevat jälkikasvulleen lapsuutta useammassa maassa.

Kulttuuri Kirjat

Katie Lowe: Graham Cattonin murha — toinen teos päihittää kirjailijan esikoisen

En pitänyt paljonkaan Katie Lowen esikoisromaanista Jumalten verta suonissamme. Kahden vuoden takaisessa postauksessani itse asiassa pohdiskelen, olisiko pitänyt jättää kokonaan kirjoittamatta teoksesta, josta ei ole paljon hyvää sanottavaa. Kirja on selvästi ottanut vaikutteita Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -klassikosta mutta jää itse sieluttomaksi. Kaiken päälle kissakin tapetaan.

Kiira Korpi -keskustelun käydessä kuumana mietiskelyni tuntuu hassulta, vaikka edelleen ymmärrän perustelut sille, miksi valokeila tulisi suunnata vain hyviin kirjoihin.

Nyt olen kuitenkin kallistunut enemmän sille kannalle, että kaikenlaisten arvioiden kirjoittaminen on tärkeää — ja niiden lukeminen myös kiinnostavaa. Jos kriitikon maku osuu yksiin oman kirjamaun kanssa ja tämän perustelut huonolle arviolle on kirjoitettu auki, voi säästää omaa aikaansa. Toisaalta kriitikolla on paljon valtaa, ja täystyrmäys valtakunnallisessa lehdessä voi vaikuttaa tekijän taloudelliseen tilanteeseen merkittävästi.

Joitakin ihmisiä täydellinen lyttäys taas voi houkutella kirjan pariin, ja he saattavat lukea sen juuri siksi, että sitä on haukuttu. Kiira Korven Hyppää vaan! –teoskin on epäilemättä saanut paljon lukukertoja kielteisen mediajulkisuutensa vuoksi.

Koska Jumalten verta suonissamme jätti kylmäksi, en ollut kovin kiinnostunut myöskään Lowen toisesta romaanista, Graham Cattonin murhasta. Välttelin sitä pitkään, mutta jokin kirjan asetelmassa kuitenkin kiehtoi, ja lopulta ahmin teoksen parissa päivässä. Graham Cattonin murhassa Lowe nimittäin tuntuu löytäneen oman äänensä, vaikka teos trilleriperinnettä seuraakin.

Monta tuntia myöhemmin, kun samppanja kuohuaa kristallilasissa edessäni ja hymyilevän aviomieheni käsivarsi on ympärilläni, hänen isänsä pitää puheensa. –  –

Hän kertoo, kuinka ylpeä on siitä, että hänen pojastaan on kasvanut täsmälleen samanlainen kuin hän itse on.

Ja sillä hetkellä tajuan, että olen tehnyt virheen.

Graham Catton on paha mies. Hänet puukotetaan keskellä yötä, eikä häntä käy sääliksi. Mutta kuka hänet tappoi?

Hannah Catton on vaimo, joka ei muista murhayöstä mitään. Vankilaan joutuu nuori mies, joka vakuuttaa syyttömyyttään. Kymmenen vuotta myöhemmin suosittu true crime -podcast Tuomio alkaa kaivella juttua, ja mennyttä avataan vetävästi juonnetuilla podijaksoilla. Hannahin uudelleen rakennettu elämä alkaa sortua.

Hannah on minäkertoja, joten epäilyksen varjo, joka tämän päälle langetetaan, on tavallaan tympeä. On 50/50-mahdollisuus sille, että Hannah on miehensä murhaaja. Siihen suuntaan lukijaa ainakin tuupitaan: Hannahilla on ollut alkoholiongelma, hänellä on epäilyttäviä muistikuvia murhaillasta, hän kuulee ääniä. Lisäksi vihjataan, että hän olisi edellisessä työpaikassaan tehnyt kohtalokkaan virheen.

Trillerin lukija tietää kuitenkin, että tämän genren teoksissa kaikkea ja kaikkia täytyy epäillä. Hannahilla on ihana mies; hänellä on vanha, suorapuheinen ystävä; hänen elämäänsä ilmestyy yhtäkkiä uusi, myötätuntoinen ihminen, joka tuntuu sanovan kaiken, minkä Hannah haluaakin kuulla. Kuka heistä pettää Hannahin? Vai voiko heihin kaikkiin luottaa — genrelle epätyypillisesti?

Teoksessa on murhan lisäksi paljon elementtejä, kuten Hannahin isoäidin parantolamenneisyys ja Hannahin oma työ psykiatrina. Lopussa kaikki liittyy yhteen, mutta ei voi sanoa, että palaset varsinaisesti loksahtaisivat paikalleen, ne ennemminkin huolellisesti rakennetaan. En tiedä, onko hyvä juttu, että voin kuvitella mielessäni teoksen juonen miellekarttana. Kaiken kaikkiaan Graham Cattonin murha on kuitenkin nautinnollinen lukukokemus!

Kulttuuri Kirjat