Ajattelin hieman valottaa taustaani, sitä mitä olen tähän asti ollut ja tehnyt liikunnan ja ravinnon saralla.

Olen jumpannut ja voimistellut nuoruusvuoteni.  Tanssillinen voimistelu kai sille paras nimike olisi. Olen myös ohjannut pienempiä ja isompia jumppareita, ekaluokkalaisista alkaen. Kymmenen vuotta sitten oli ”urani” viimeisin virallinen voimistelukausi päättyen 2006 vuoden Sun Svoli -tapahtumaan Tampereelle. Pienen loikkauksen takaisin tein kotiseurani vuosijuhlassa 2013 joulun alla, kun meitä vanhoja voimistelijoita pyydettiin nuorempien mukaan esiintymään juhlaan (ja ai että se oli ihanaa, voimistelu taitaa olla suosikkilajini vieläkin).

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen juossut, hölkännyt, ryhmäliikkunut, sauvakävellyt, kävellyt, vesijuossut… Lähes tulkoon kaikkea muuta kokeillut paitsi mitään pallopelejä, uintia ja kuntosalia 🙂 Välillä olen syönyt mitä sattuu ja liikkunut vähemmän, joka on heti näkynyt kropan paisumisena. Polkupyöräilyn vaihtuminen autoiluun paisutti. Istumatyöhön siirtyminen paisutti. Ja viimeisimpänä, raskaus paisutti. 

Olen syönyt pussikeittoja. Olen laskenut kaloreita – syötyjä ja kulutettuja. Olen liikkunut ihan liikaa ja väärin. Olen laihtunut ja paisunut uudelleen seuraavan mullistuksen myötä.

Ensimmäisen raskauden aikana söin herkkuja ja liikuin älyttömän vähän. Ennen raskautta olin tosi hyvässä kunnossa, sellaisessa jossa tykkäisin olla loppuikäni. Esikoinen syntyi toukokuun lopussa, joten suurin osa raskausajasta oli pimeää syksyä ja talvea ja sohvanpohja houkutti paljon enemmän kuin jumpat ja lenkkipolut. Sohvalla oli hirmu kiva syödä älyttömästi jäätelöä. Asumme maalla, joten koiran liikunnasta huolehtiminen on helppoa itseä juurikaan liikuttamatta. 

Reilu vuosi esikoisen syntymästä mentiin naimisiin ja halusin olla simpsakka morsian. Minä en kuulu niihin onnellisiin, joita imetys laihduttaa, joten simpsakkuuden eteen piti tehdä töitä. Raskaus oli jättänyt reilut kymmenen ylimääräistä kiloa. Jumppasin, hölkkäsin ja tsekkasin syömisiäni ja olin simpsakka morsian. Syksy tuli, kävin töissä ja juoksin puolimaratonin. Siihenpä se liikkuminen taas loppui. Ja tuore vaimo istumatyössään paisui, toimistolla työpöydän laatikkoon ilmestyi suklaata ja tikkareita, jotka söin samalla huonoa omaatuntoa potien.

Nyt toista lasta odottaessani olen syönyt järkevämmin kuin edellisen raskauden aikana. En tahdo syöttää esikoiselle joka päivä herkkuja, joten en voi syödä niitä itsekään. Kaksivuotiaan perässä juokseminen on myös melko kuluttavaa, vaikka se varsinainen liikunnan harrastaminen on vähäistä. Painoa onkin liki viisi kiloa vähemmän kuin samoilla viikoilla esikoista odottaessa. 

Kuitenkin kaipaan sitä kuuluisaa, trendikästä loppuelämän elämänmuutosta, elämäntaparemonttia, koska tunnustan liikkuvani aivan liian vähän ja syöväni silti mitä ja miten sattuu, vaikka periaatteessa tiedän miten pitäisi syödä. Tässäpä sitä sitten aletaan opiskella, yhdessä lukijoiden kanssa. Toivottavasti tulevien postausten kommenteissa käydään hyvää keskustelua hyvinvoinnista, liikunnasta ja ravinnosta 🙂

Ps. Olen kuitenkin sitä mieltä, että totaalikieltäytyminen herkuista ei ole ainakaan minun juttuni, joten tasapainoiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini kuuluu silloin tällöin herkuttelua, jotain pientä viikonloppuisin. Tässä kesäkuiset herkut siskon juhlissa, kakku ja muffinssit ovat minun käsialaani. Mielelläni leipoisin ja värkkäilisin kakkuja ja muita nättejä herkkuja enemmänkin, mutta nämä eivät kuitenkaan kuulu ihan joka viikkoiseen elämään, vaan ovat osa hemmottelua 😉