Viljami täytti syyskuun alussa 3 ja puoli vuotta! Kulunut kesä oli varsinaista uusien taitojen kimaraa. Jokaisen uuden taidon kohdalla olen saanut todeta saman faktan (ainakin meidän poikamme kohdalla): lapsi ei opi opettamalla tai edes ohjaamalla, vaan luonnollisesti ja itsestään, omassa tahdissaan, oman (motorisen/hermostollisen/älyllisen) kypsymisensä mukaisesti. Näin jälkeenpäin ajateltuna suorastaan huvittaa muistella miten aikoinaan olen yrittänyt opettaa Viljamia esim. kävelemään ja pottailemaan. Istutin häntä jo 1- vuotiaana säännöllisesti potalle, luimme pottakirjaa ja kuuntelimme potta-lauluja. Kuitenkin jokainen, hyvin satunnainen, ”tuotos” oli puhdas vahinko ja sattumaa. Viljami oppi potalla käymisen paljon myöhemmin kun hoksasi itse mistä asiassa on kysymys (tarra-palkinnot edistivät oppimista hiukan mutta missään avain-asemassa eivät nekään olleet). Kävelemään oppiminen ei tapahtunut kävelykärryn avulla, vaan pitkään kestäneen tukea vasten seisomisen jälkeen yhtäkkiä ja yllättäen, hyvin varovaisin ja harkituin askelin. Lusikkaa ja haarukkaa Viljami oppi käyttämään 9kk:n iässä – täysin itsestään ja yhtäkkiä, ilman minkäänlaista vanhempien puuttumista asiaan.

Takaisin viime kesään ja viime aikaisiin uusiin taitoihin! Viljami oppi kesän aikana sukeltamaan, kellumaan ja jopa uimaan muutaman vedon verran. Vesi on ollut hänen elementtinsä jo pienestä pitäen – puoli vuotta kestänyt vauvauinti oli mieluisaa puuhaa, kuin myös omassa ulkoporeammeessamme ”lotraaminen” on ollut. Viljami ei ole koskaan arkaillut vettä, vaan on vedessä, kirjaimellisesti, kuin kala konsanaan. Uimataito on mielestäni yksi ihmisen tärkeimpiä taitoja, joten olen äitinä iloinen ja onnellinen.

Hän oppi kesän aikana myös ajamaan polkupyörällä, apupyörien kanssa toki. Taidon syntymisen kannalta oli oleellista ettemme me vanhemmat puuttuneet ”harjoituksiin”, tai varsinkaan patistaneet lasta polkemaan. Itse asiassa varmin keino saada Viljamin jalat pysymään visusti paikoillaan oli kehottaa häntä polkemaan. Ensimmäiset, toiset ja vielä kymmenennetkin pyöräilyreissut sujuivat ainoastaan ohjaussarvia käännellen (minä tai mieheni työnsimme pyörää). Polkemaan lapsi alkoi itsenäisesti ja yhtäkkiä (kun vaan muistimme mieheni kanssa pitää suumme kiinni). Nykyisin pyöräily on Viljamin lempipuuhaa – hän rakastaa pyöräillä hurjaa vauhtia äitiä ja isiä karkuun huutaen samalla: ette saa mua kiinni, lallala lalla lal lal laa!

Kesän alkupuolella Viljami oppi lähestulkoon kuivaksi. Hän tarvitsee enää yövaippaa – tosin sekin on usein aamuisin kuiva, joten piakkoin mennään varmasti yötkin pelkillä boksereilla. Kuivaksi oppiminen sujui positiivisen vahvistamisen, kiitosten ja kehujen kautta – päiväkodin ”vertaistuesta” oli varmasti myös hyötyä. Kertaakaan emme ole pissa – vahingoista toruneet emmekä altistaneet lasta minkäänlaiselle häpeän tunteelle asiaan liittyen.

Uusia taitoja ovat myös jalkapallon kuljettaminen sekä korien tekeminen koripallolla. Numerot Viljami osaa ja tunnistaa kuuteentoista saakka. Hän on oppinut piirtämään hämähäkkejä ja muitakin pääjalkaisia. Äitiin (ihmishahmoon) syntyvät myös kädet, suu ja mekko pienellä avustuksella. Ehdoton suosikkipuuha kotona on kaikenlaiset mielikuvitusleikit, joissa seikkailee useimmiten iso paha susi ja dinosaurukset. Makuuhuoneemme pallonmuotoinen paperivalaisin on ”oikeasti” kuumailmapallo tai jättimehiläisten pesä, ja mummin tekemässä valoryijyssä seikkailee tulikärpäset (ei pienet lamput). Tanssiminen ja musiikki ovat edelleen ihan ykkös-juttuja, ja myös asioita joissa lapsemme tuntuu olevan luontaisesti lahjakas. Hän tanssii tarkasti musiikin tahtiin, tekee hienoja koreografioita ja toisinaan suorastaan lennokkaita liikkeitä. Rumpukapulat ja kaikenlaiset rytmisoittimet pysyvät hyvin käsissä, perussyke on hienosti hallussa, pianon soitto sujuu kahdella kädellä (omia melodioita ja sointuja soittaen), ja onpa hän hoksannut mm. ukulelen, lotushuilun ja ksylofoninkin soiton ”perusteet”. Mielenkiinnolla odotan mikä instrumentti tulee tulevaisuudessa vakiintumaan poikamme pääsoittimeksi. Ellei sitten tanssi vie totaalisesti mennessään. Molempi parempi. Osa musikaalisuudesta ja tanssillisuudesta on varmasti tullut verenperintönä.

Monin tavoin on alkanut tuntua siltä, että kodissamme asustaa pieni poika  – ei enää taapero – joka itsenäistyy hurjaa vauhtia. Hän osaa pukea ja riisua itse, siivota lelunsa lelukoreihin, ja auttaa vanhempia monenlaisissa kotitöissä. Olemme leiponeet yhdessä unelmatorttua, mustikkapiirakkaa ja sämpylöitä. Viljami osaa auttaa aamupuuron hämmentämisessä ja kananmunien paistamisessa. Mausteiden lisääminen ruokiin on lempipuuhaa. Hän leikkaa itse omat banaani – ja kurkkuviipaleensa ihan oikealla veitsellä. Kahvinkeittimen, mikron ja pyykinpesukoneen käynnistys on peace of cake. Puhtaat pyykit laitamme usein yhdessä kuivuriin. Ruokailun jälkeen Viljami vie itse omat astiansa keittiöön ja roskat roskikseen (lajitellen bio& sekajätteen). Hän osaa laittaa astianpesukoneen päälle ja tyhjentää pesun jälkeen koneesta muoviset ja muut kevyet astiat. Imuroinnissa ja pölyjen pyyhkimisessä Viljami on innokas apuri. Hän tykkää myös kastella kukkia ja pestä autoja. Saunassa hän saa olla ”löylymestari”.  Meistä on mieheni kanssa ollut mukava osallistaa lasta pienestä pitäen koti-puuhiin ikätasoisesti. Samalla lapsi oppii luottamusta itseään ja omia taitojaan kohtaan – ja me vanhemmat saamme pieniä helpotuksia. Vielä enemmänkin voisimme osallistaa ja antaa lapsen tehdä itse – silloinkin kun se vie aikaa enemmän, synnyttää sotkua jne. Lapsen palveleminen johtanee harvoin mihinkään erityisen hyvään.

Ulkoilujen yhteydessä ja metsäretkillä Viljami jaksaa kävellä reippaasti ja ketterästi jo vähän pidempiäkin matkoja. Hän ei itse asiassa ole koskaan viihtynyt rattaissa, ja on siten myös tottunut kävelyyn pienestä pitäen. Kotimme läheisyydestä löytyy useita luontopolkuja pitkospuineen ja vaihtelevine maastoineen – Viljami ei näistä ”hätkähdä”. Hän rakastaa luontoa, luonnon tutkimista ja marjojen poimimista.

Tästä postauksesta paistanee läpi kuinka ylpeä olen – näin todella on, olen ylpeästi ylpeä! Mielestäni jokaisella vanhemmalla on oikeus olla ylpeä omasta lapsestaan. Yhtä usein kuin ylpeyttä tunnen myös syvää kiitollisuutta lapsemme terveydestä ja siitä että hän on kyennyt kaikki edellämainitut taidot oppimaan. Koen olevani vanhempana etuoikeutettu. Samanaikaisesti ajattelen myös niin että lapsemme on aivan yhtä ihana ja rakas, vaikka hän ei vielä osaisi sitä tai tätä. Hän saa tulevaisuudessakin edetä juuri omaan tahtiinsa, epäonnistua ja olla epätäydellinen, tehdä virheitä ja oppia kantapään kautta. Kaikista tärkeintä on se, että hän jatkossakin nauttii elämästä, tuntee ylpeyttä itsestään, ja kokee aina olevansa rakastettu juuri omana itsenään.

Hän on ihanimmillaan ”vain” ollessaan – äidin ja isin rakkaus ei riipu tiedoista, taidoista, tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Ps. Olisi todella mielenkiintoista kuulla muiden suht samanikäisten lasten menosta ja meiningistä!