Somekiusaamisen järjettömyys

Somekiusaaminen on viime vuosina ollut usein yleisenä puheenaiheena ja hyvä niin. Osallistun itse tällä postauksella tärkeään keskusteluun – asiaan, josta minulla on myös omakohtaista kokemusta.

Rakentava ja asiallinen kritiikki/kyseenalaistaminen on eri asia kuin epärakentava ja asiaton kritiikki. Nämä kaksi on helppo erottaa toisistaan (uskon jopa kouluikäisen lapsen kykenevän erottamaan nämä). Asiaton kommentointi on usein jo kieliasultaankin ”kökköä” ja mautonta. Sävy kommentoinnissa on outo, kirjoitustyyli on manipuloivaa, ja viesti asetettu ns. ylhäältä alaspäin. Tekstissä mennään henkilökohtaisuuksiin (ylipäätään ns. herkkiin aiheisiin joista vanhemmuus yhtenä esimerkkinä), ja se sisältää usein ulkonäön ja/tai persoonallisuuden ja/tai käytöksen suoraa negatiivista arvostelua. Asiaton kommentointi on vihjailevaa, ja saattaa liittyä siihen mitä kaikkea pahaa ja hirveää kommentoinnin kohteelle tulee tulevaisuudessa tapahtumaan koska hän on niin ”huono”. Se voi sisältää psyykkiseen ja/tai fyysiseen terveyteen liittyviä diagnooseja. Kuten kaikki tiedämme, asiaton kommentointi ja somekiusaaminen tapahtuu lähes poikkeuksetta nimimerkin suojista ja ilman omien kasvojen kuvaa. Jo tämä on sinällään paljastavaa – jos kommentoijan tarkoitusperä olisi oikeasti hyvä (rakentava kritiikki) voisi asian kertoa tunnistettavana henkilönä, omana itsenään.

Kiusaamisen esille nostaneita, kiusattuja somevaikuttajia on saatettu syyttää ns. ”kateuskortin” käyttämisestä tai siitä että kiusaaminen liitetään  kiusaajan omaan pahaan oloon. Niin, mitenkähän kiusaajat itse selittäisivät omaa toimintaansa? On hyvin vaikea keksiä syitä sille miksi aikuinen, tasapainoinen ja hyvinvoiva ihminen kirjoittaisi ilkeitä kommentteja nimettömänä muutoin kuin pahasta olosta ja kateudesta. Tosiasiahan on se, että toisessa ihmisessä ärsyttää aika usein juuri ne piirteet mitä toivoisimme itsessämme olevan. Minäkin tunnistan ja tunnustan tämän. Esimerkiksi viime vuosina kun olen ollut superväsynyt on toisen ihmisen pirteys ja reippaus  saattanut triggeröidä itseäni. Tai jos näen oman ikäluokkani naisen olevan niin sanotusti tikissä ”kutittelee” sekin epämukavasti sydänalaa ja saa aikaan tunteen omasta huonommuudesta. Mielestäni jokaisen aikuisen, terveen ihmisen on kyettävä edes jonkinlaiseen itsereflektioon niin että näkee oman toimintansa vaikuttimia. Tunteethan eivät ole koskaan vääriä, vaan merkitystä on sillä miten antaa niiden ohjata omaa käytöstään. Olen itse pari kertaa somessa ärsyyntynyt jostain henkilöstä niin paljon että olen kokenut pakottavaa tarvetta ilmaista tunteeni ko. henkilölle – ja näin olen tehnytkin, mutta aina omalla nimelläni ja kasvoillani, aina henkilökohtaisella yksityisviestillä (en julkiselle seinälle tms.) ja aina asiallisesti. Uskon oikeasti siihen, että kenenkään ihmisen olo ei helpotu julkisilla oksennuksilla kuin korkeintaan hyvin hetkellisesti. Itse puhun ja kirjoitan ihmisistä aina lähtökohtaisesti hyvää, koska siitä tulee itsellenikin hyvä mieli. Ja tämä ei ole mitään lässynläätä, olen tosissani.

Somekiusaaminen saa minut tuntemaan maailmantuskaa. On vaikea ymmärtää miksi tässä maailmassa joka on jo muutoinkin ihan riittävän kova ja karu paikka, täytyy ihmisten kaiken lisäksi kiusata toinen toisiaan. Pahaa on jo muutoinkin tarpeeksi. Omalla kohdallani on vaikea ymmärtää miksi joku vieras ihminen yrittää pahoittaa mieleni. Mikä ja miksi jokin minussa niin triggeröi? En haluaisi asian olevan niin. En haluaisi olla kateuden kohde tai huonommuuden tunteen aiheuttaja – siinä osassa ei ole mitään kivaa tai hienoa.

On vaikea ymmärtää miksi joku käyttää omaa kallisarvoista aikaansa ilkeiden kommenttien kirjoittamiseen ihmiselle jota ei henkilökohtaisesti tunne. Kyseiset henkilöt saattavat nähdä huomattavasti vaivaa kirjoittelussaan yrittäessään salata omaa henkilöllisyyttään luoden useita eri sähköpostitilejä, kirjoitellen eri laitteilta ym. Kirjoitukset saattavat olla huomattavan pitkiä ja huomattavan seikkaperäisiä. ”Tutkimustyötä” kiusaamisen kohteesta on saatettu tehdä pitkään ja hartaasti, jotta varmasti löydettäisiin ne kaikkein herkimmät kohdat joita sohaista.

Olen itse kokenut jonkinlaista kiusaamista (ulkopuolelle jättämistä, selän takana mustamaalaamista) sekä ylä-asteella että lukiossa, yliopistossa, ja myös parissa eri työyhteisössä. Kiusaajat ovat poikkeuksetta olleet naisia. Tämäkin, valitettavasti, viittaa kateuteen. Kiusaamiseni ei ole koskaan ollut kovinkaan rajua tai näkyvää (eikä ikinä fyysistä) mutta sitä on ollut. Aina. Sen verran että jälkiä sydämeen on jäänyt.Uskon että kiusaaminen jättää aina jäljen. Se haavoittaa aina. Se on aina väärin. Tekosyynä ei voi käyttää esim. lausetta ”julkisuuden henkilön täytyy kestää kritiikkiä”, sillä kuten ensimmäisessä kappaleessa totesin ovat kiusaaminen ja kritiikki kaksi eri asiaa. Tekosyy ei ole sekään että vika on kiusatussa joka antaa asioiden ”mennä tunteisiin”. Ihmisen erottaa koneesta tunteet. Jokaisella (terveellä) ihmisellä on tunteet.

Blogini kommentointi oli aiemmin täysin avointa ja sallittua kaikille. En tarkistanut kommentteja, en vaatinut kommentteihin nimiä tai sähköpostiosoitteita. On harmillista että olen joutunut tämän asian hiljattain muuttamaan. En rajoita blogini kommentointia vain oman itseni vuoksi, vaan myös kaikkien lukijoideni – haluan blogini olevan paikka kauniille ja hyville asioille, positiivisille ajatuksille, inhimillisyydelle ja rakkaudelle. Se mitä en halua on että blogini olisi kiusaajien temmellyskenttä, ihmisten huonon olon roska-astia, tai yhtään minkäänlaisen negatiivisuuden levittäjä.

Viimeisimmällä kiusaajallani oli selkeästi tarkkaan suunniteltu taktiikka. Ihan alkuun hän ilmoitti eksyneensä blogiini sattumalta googlatessaan jotain pieniin lapsiin liittyvää, mutta jo seuraavassa kommentissa hän paljasti (ilmeisesti vahingossa) lukeneensa postauksiani paljon ja jo pitkältä ajalta, olipa perehtynyt tarkasti myös esittelytekstiini ja blogini kuviin. Ensimmäinen viesti oli ”piilo-kohtelias” ja siinä kritisoitiin muutamia asioita (väliin hämäyksenä parit sydän – emojit), mutta toinen viesti olikin sitten jo hyvin töykeä. Siinä kiusaaja järjestelmällisesti kävi negatiiviseen sävyyn läpi niin ulkonäköni, luonteeni, blogini kuin vanhemmuutenikin. Moisesta vaivannäöstä tulee mieleen ihan kuin tämä henkilö tuntisi minut ja hampaankolossa olisi jotain henkilökohtaista – toisaalta mieleeni ei tule ketään tällaista henkilöä tuttavapiiristäni. On kovin hämmentävää kuinka joku voi provosoitua itselleen vieraasta henkilöstä noin paljon. Entistä hämmentävämmän tilanteesta tekee se että kyseessä on ilmeisesti keski-iän jo ylittänyt henkilö. Tunnen aitoa surua siitä, että tämän kiusaajan elämä ja maailmankuva on jossain kohtaa mennyt niin pahasti sivuraiteille että hän kokee tarvetta kiusaamiselle vielä kypsänä aikuisenakin (teineiltä vastaava käytös voisi olla jopa jotenkin ymmärrettävissä). Onnellinen ja hyvinvoiva ihminen ei voi olla kyseessä.

Aivan oma lukunsa ovat netin keskustelupalstat joiden törky-kommentit ovat suorastaan järkyttävää luettavaa. Yhtenä esimerkkinä sadoista mm. Portion Boysin Jalo-Tiinan saamat kommentit. En viitsi moista törkyä edes tässä toistaa, ihmettelen vain mistä noin valtava viha kumpuaa – ja miten kyseiset kiusaajat voivat katsoa itseään peiliin päivän päättyessä. Heidän täytyy jossain sisimmässään vihata itseäänkin. Jalo-Tiina on kuvankaunis, superhoikka, aina yhtä hymyä, sydän kultainen, ja kaiken lisäksi tekee työnsä bändin keikka-energian nostattajana antaumuksellisesti. Siinä sopivasti liekkiä kiusaajien bensaan. Jälleen päästiin kateuteen – valitettavasti.

En voi itse tehdä paljoakaan somekiusaamisen poistamiseksi. Nämä asiat pystyn kuitenkin tekemään:

En itse kiusaa ketään (somessa tai muuallakaan).

Kirjoitin tämän blogitekstin.

Puolustan kiusattuja.

Kiusaajilleni toivon parempaa ja valoisampaa tulevaa.

En koskaan muuta itsessäni tai toiminnassani mitään kiusaajan sanojen vuoksi,ja anna hänelle siten ”palkintoa” kiusaamisestaan.

Mitä sinä voisit tehdä?

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Epätäydellisen äidin oppi: opeta lapsi ajattelemaan, ei tottelemaan (ja pysy itse rauhallisena)

Toivoisin otsikon opin olevan omani, vaan eipä se ole. Osui muistaakseni silmiini Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta kun etsin netistä apuja vanhemmuuteen. Koko viikon olen tuntenut itseni täydellisen huonoksi, epäonnistuneeksi ja suorastaan surkeaksi äidiksi. Olen korottanut ääntäni, olen syyllistänyt lasta omista tunteistani, olen provosoitunut, olen ollut kärsimätön, olen vajonnut lapsen tasolle (kuinka noloa). Kasvatustieteen maisterin tutkinto ei ole auttanut tippaakaan siinä kohtaa kun on antanut lapsen käytöksen ns. mennä tunteisiin. Koulutus ei ole tae mistään ja opit unohtuvat kovin helposti arjen pyörteessä, varsinkin väsyneenä. Tieteen oppeja tärkeämpää on tutustua omaan lapseen ja opetella ymmärtämään juuri omaa lasta.

Aikuisen kannalta olisi tietenkin kauhean kätevää, kivaa ja helppoa jos lapsi aina vaan tottelisi vanhemman pyyntöjä ja käskyjä. Olisi vaivatonta olla itsestäänselvä ja kyseenalaistamaton auktoriteetti. Kuinka helppoa arki olisikaan! Lasta voi toki yrittää opettaa tottelevaisuuteen uhkaamalla, kiristämällä ja lahjomalla (näihin olen sortunut minäkin – monta kertaa). Tuolloin lapsi ei kuitenkaan varsinaisesti opi yhtään mitään, hän vain ehdollistuu aikuisen toivomaan käytökseen. On aika yleistä laatia lapselle tarra – taulukoita milloin minkäkin asian oppimisen edistämiseksi. Itsekin tein pojalleni aikoinaan pottailu – taulukon (mistä tosin olen täällä blogissakin todennut etteivät tarrat olleet avainasemassa pottailun oppimisessa.) Onhan paljon myös sellaisia taitoja, joiden oppiminen edellyttää lapsen hermoston kehittymistä (mikä on osittain perinnöllistä) – kuten esim. kävelemään ja kuivaksi oppiminen – ja joilla ei ole mitään tekemistä lapsen ”hoksaamisen” kanssa. Taitoja joita aikuinen ei hyvällä tahdollakaan voi lapselle opettamalla opettaa. Olen nähnyt päiväkotien seinillä tsemppi – taulukoita esim. kaveritaitoihin liittyen. Tottakai lapsi voi tarran toivossa yrittää olla parempi kaveri, mutta tarroilla ei opita empatiaa tai toisten huomioimista. Vaikka kuinka lukisin lapselleni tunnetaitoja käsitteleviä kirjoja ja katselisimme Fanni-sarjan tunnekortteja eivät ne yksinään, ilman keskusteluita ja käytännön tilanteiden läpikäymistä, johda tunnetaitojen oppimiseen.

Niinpä olen kantapään kautta ymmärtänyt sen, ettei lapsen kasvattamisessa ole oikotietä onneen. Vaatiminen, pakottaminen, komentaminen, kieltäminen, pelottelu, uhkailu, kiristäminen tai lahjonta eivät opeta lapselle yhtään mitään. Kaikkein varmimmin peli on pelattu silloin kun aikuinen provosoituu lapsen ei – toivotusta käytöksestä. Kaikkein varmimmin lapsi oppii silloin kun aikuinen pysyy rauhallisena, säilyttää tilanteen hallinnan, asettuu lapsen tasolle (ihan konkreettisestikin laskeutua lapsen viereen), ja keskustelee lapsen kanssa ikätasoon soveltuvalla tavalla. Tuolloin lapsi oppii ajattelemista. Ei yhtään haittaa senkään muistaminen, että myös meitä aikuisia kiukuttaa, harmittaa, pelottaa, kuormittaa, surettaa ja ärsyttää ihan samat asiat kuin lapsiakin (nälkä, väsymys, meteli, kiire, kipu, ikävät tapahtumat ja sattumukset kuten riidat, se kun jokin ei onnistu, ja niin edelleen). Jos päiväkodissa on ollut levoton meininki on lapsi todennäköisesti kotonakin levoton, kiukkuaa, repii, kirkuu ja puree. Vika ei silloin ole lapsessa, vaan ympäristössä. Olen usein syyttänyt itseäni lapsen levottomasta ja aggressiivisesta käytöksestä – ihan tosissani miettinyt olenko jotenkin omalla käytökselläni onnistunut turmelemaan lapseni. Noissa hetkissä on hyvä miettiä nimenomaan sitä koko ympäristöä missä lapsi on aikaansa ko. ajankohtana viettänyt.

Aika monta kertaa olen ruokapöydän äärellä turhautunut lapsen käytökseen. Poikamme on hyvin valikoiva kasvisten ja hedelmien suhteen. Harmittaa kun silti olen aina niitä ostanut – pessyt, kuorinut ja pilkkonut, rakennellut hymynaamoja ja sydämiä lapsen lautaselle – vain kaataakseni kaiken hetkeä myöhemmin biojäteastiaan. Mutta, enhän minä itsekään tykkää selleristä, kiinankaalista, vesimelonista, appelsiinista tai päärynästä, noin muutaman mainitakseni. Mitä sitten? Kaikesta ei voi eikä tarvitse tykätä. Pakottaa ei voi. Vitamiineja saa purkistakin. On aivan turha ärsyyntyä sellaisesta lapsen käytöksestä mille yksinkertaisesti ei voi yhtään mitään – ja mikä ei varsinaisesti ketään vahingoita. Olen päättänyt, etten enää osta lapselleni muuta kuin kurkkua ja banaania,ja näin voin vetää raksin yhden täysin turhan ärsytyksen aiheen päälle. Olen päättänyt etten – enää – hermostu monesta muustakaan pikku-asiasta. Tai yhtään mistään. Sormet ristiin.

Mll:n sivuilta olen lukenut senkin, että lapsen ns. pelleileminen ja kiukuttelu/kiusanteko vanhempia kohtaan kumpuaa lapsen halusta testata miten hyvin tilanne on aikuisilla hallussa. Kuinka hyvin vanhempina kestämme hankalatkin tilanteet. Tällä testaamisella lapsi hakee turvaa ja yhteyttä. Lapset eivät ole tyhmiä, päinvastoin. Lapset eivät ole ilkeitä tai pahoja ilkeyttään tai pahuuttaan. Opettelen joka päivä katsomaan lapsen pientä pelleilyä ja kiukuttelua läpi sormien, kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota (sillon kun lapsi ei riko tai vahingoita mitään/ketään). Kun lapsi huomaa ettei saa vanhemmalta reaktiota lopettaa hän ei – toivotun käytöksen paljon todennäköisemmin kuin silloin jos aikuinen suuttuu. Aikuisen suuttuminen tietyllä tapaa jopa palkitsee lapsen, onhan lapselle negatiivinen huomio parempi kuin ei huomiota lainkaan. Siispä, yritän opetella olemaan zen tämänkin asian suhteen.

On muuten hyvä olla tietoinen siitä miksi tietty asia lapsen käytöksessä provosoi omaa itseä. Minä provosoidun pelleilystä ja uhmasta/aikuiselle vastaansanomisesta, koska itse en lapsena voinut tehdä kumpaakaan. Tämä ei ole minun poikani vika.

Yksi vanhempaa ärsyttävä asia saattaa myös olla lapsen hokeminen. Lapsi haluaa jotain mitä ei syystä tai toisesta voi saada – eikä millään lopeta haluamisen hokemista. Mitä enemmän aikuinen kieltää sitä enemmän lapsi haluaa. Tämän noidankehän voi katkaista toteamalla lapselle ”kysytty ja vastattu”. Tuolloin lapsi ymmärtää tulleensa kuulluksi, mutta tajuaa samalla ettei aikuisen vastaus tule muuttumaan. Tämä(kään) ei ole oma viisauteni vaan muistaakseni Jari Sinkkosen suusta tullut. Toimii.

Vasta äidiksi tulon myötä olen konkreettisesti ymmärtänyt mitä tarkoittaa ”lapsi kasvattaa vanhempaa.”Lapsi pakottaa omalla toiminnallaan aikuista haastamaan itseään ja omia toimintatapojaan. Lapsi pakottaa kasvuun ja muutokseen. Lapsi pakottaa kärsivällisyyteen. Lapsi on pakottanut minua harjoittelemaan hermojen hillintää ja omaa tunnesäätelyäni. Lapsi on haastanut minua olemaan oikeasti läsnä, kuuntelemaan ja kohtaamaan. Lapsi on pakottanut minut kehittämään stressinhallintaa ja paineensietokykyäni (voi, olen näissä niin huono!) Lapsi tekee aikuisen virheet näkyviksi (lapsi ei osaa mielistellä kuten me aikuiset vaan on raivorehellinen). Lapsi herättelee aikuisen omatuntoa. Onneksi.

Tuntuu että ennen lasta olin vuosikausien ajan sama Päivi – toimintatapoihini pinttynyt ja rutinoitunut, ajatusmallini tietynlaisiksi jumiutuneet. Lapsen syntymän jälkeen olen muutamassa vuodessa oppinut ja kasvanut enemmän kuin ehkä koskaan ennen.

Kiitos lapseni kun autat minua kasvamaan ja opetat minulle elämässä oikeasti tärkeää!

Ps. Todettakoon lopuksi: aivan yhtä tärkeää kuin on oppia kaikkea ylläkirjoitettua on oppia myös se, että joskus saa olla huono äiti – ja joskus suorastaan paska. Kippis epätäydellisyydellehuomenna on uusi päivä!

Pps. Tämän postauksen kirjoitettuani lähdin hakemaan lasta päiväkodista. Pihalla lapsi juoksi minua karkuun, yritti potkaista, ja lopulta suostui autoon ainoastaan syli täynnä kiviä. Unohdin sekunnissa kaiken yllä kirjoittamani. Olkoon tämä lohdutuksena kaikille muille epätäydellisille äideille💗

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus