Positiivinen näkökulma lapsen uhmaan
Kun lapsemme oli 1- vuotias ajattelin että onpa hän vahvatahtoinen ja temperamenttinen. 2- vuotiaana ajattelin todellisen uhman alkaneen. Little did I know – vähänpä tiesin. 3- vuotiaana pojastamme on kuoriutunut todellinen tahtojen taistelija. Peiliin on syytä katsoa – äitinsä ja isänsä ovat molemmat itsepäisiä, kärsimättömiä ja vahvatahtoisia. Tosin, minulla ja miehelläni ei kummallakaan ole ollut uhmaa sanan varsinaisessa merkityksessä sen enempää taaperona kuin teininäkään. Siinä mielessä olen kiitollinen poikani uhmasta. Ajattelen siihen kuuluvan paljon hyvää. Uhma kertoo luottamuksesta omia vanhempia kohtaan. Se kertoo turvan tunteesta. Uhma on tärkeä kehitysvaihe lapsen itsenäistymisen ja vanhemmista erillistymisen suhteen. Ja – tunteiden patoamisesta ei koskaan seuraa mitään hyvää.
Aamut saattavat meillä alkaa vanhempien tönimisellä ja potkimisella (se siitä perhepedin idyllistä). Tätä seuraa usein mitä erilaisimpien asioiden tahtominen. ”Mennään alakertaan!”, ”isi kantaa!”, ”haluan musiikkia!”, ”en halua aamupalaa!”, ”en halua potalle!”, ”äiti pukee, ei isi pue!” Ja niin edelleen. Kyse on nimenomaan lapsen halusta päättää asioista – itse asioilla ei ole mitään merkitystä. Poikamme on tahtomisessaan todella sinnikäs. Kun hän on päättänyt jonkin haluamansa asian pidetään siitä kiinni viimeiseen saakka. Esimerkiksi saunassa hän saa usein päähänsä ”haluta happea” ikkunasta. Useinkaan emme tähän myönny vaan yritämme selittää että saunassa kuuluukin olla kuuma, ja että alalauteelle voi halutessaan siirtyä. Tästä on yleensä seurannut se että poika vaeltaa saunomisen jälkeen asunnossamme edestakaisin huuto-itkien samalla” haluaa happea, haluaa happea! ”. Tämä on saattanut kestää puoli tuntia, olen kellottanut. Tilanteen ollessa päällä ei asia välttämättä ole meitä vanhempia naurattanut, myöhemmin kyllä. Ajattelen niin, että sinnikkyys ja sisukkuus on voimavara elämässä. Lapsemme tulee taatusti tulevaisuudessa hyötymään siitä ettei luovuta helposti.
Uhma-ikäisen lapsen kanssa elo on jatkuvaa tasapainottelua kieltämisen ja sallimisen suhteen. Neuovolan vinkki ”vanhemman kannattaa valita taistelunsa” on mielestäni ihan pätevä. Meillä ei anneta periksi ruokailuun, ulkoiluun, nukkumiseen ja ruutu-aikaan liittyvistä säännöistä ja rutiineista. Vanhempien ”pompottelu” ei myöskään käy laatuun. Niinikään olen yrittänyt opettaa lasta siihen, että huutamisella, komentamisella tai läpsimisellä ei saa mitään. Siis yhtään mitään. Koen että periksi voi antaa yhdentekevissä asioissa mitkä eivät ole lapselle millään tavoin haitallisia tai vahingollisia. Jos ja kun lapsi haluaa joka aamu heti herättyään pukea päälleen äidin mekon niin pukekoon. Leikkiä voi aivan hyvin myös puutarhaletkulla, avainnipuilla, koruilla ja kattiloilla.
Lapsi voi mielestäni hyvin päättää pieniä, ”lapsentasoisia” asioita. Tykkään osallistuttaa poikaamme päätöksentekoon antamalla kaksi vaihtoehtoa tyyliin luetaanko iltasaduksi tämä vai tuo kirja, syötkö aamupalaksi puuroa vai paahtoleipää, tai laitetaanko ulos raidallinen vai pilkullinen pipo. Lapsi saa myös päivittäin, tottakai, päättää minkälaisia asioita milloinkin tehdään. Hän saa leikkiä naapureiden lasten kanssa kysyttyään luvan ensin. Metsäretkelle voidaan lähteä useammankin kerran viikossa (lapsemme rakastaa niitä!). Sensijaan esim. Hop Lop tai ravintolassa syöminen eivät ole asioita jotka kuuluvat tavalliseen arkeen. Elämä ei ole leipää ja sirkushuveja. Kotona voi olla ihan yhtä hauskaa kuin huvipuistossa. Eikä aina edes tarvitse olla hauskaa. Ja- hampurilaisista häviää hohto alta aikayksikön jos niitä tarjoillaan viikottain.
Uhma-ikäisen kanssa vanhemman kärsivällisyyttä, päättäväisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta koetellaan. Toisinaan olisi helpompi antaa lapsen saada haluamansa ja välttää itkupotkuraivari. Meillä on silti ollut se linja että edellisessä kappaleessa mainitsemistani asioista pidetään kiinni. Ihan sama minkälainen kiukku tulee vastaan. Lapsi kokee turvaa vanhempien päättäessä asioita, turvattomuutta saadessaan itse päättää. Mielipahalta ei kukaan tässä elämässä voi välttyä. Välillä on ollut vaikea arvioida olenko sopivan ja riittävän tiukka, vai pitäisikö höllentää ja ottaa rennommin. Joskus taas tuntuu siltä että pitäisi olla vieläkin jämäkämpi ja vahvempi auktoriteetti. Toisaalta en halua olla kireä vanhempi joka vihaisena kieltää jotain koko ajan. Usein voi olla hyvä jättää lapsen uhma huomiotta. Jättää epätoivottu käytös omaan arvoonsa, ja toistuvasti kiittää sekä kehua lasta toivotusta käytöksestä.
Olen huomannut että voin oppia toisilta (uhma-ikäisen) vanhemmilta paljon. On ollut avartavaa katsoa vierestä kun tuttu vanhempi on pysynyt täysin rauhallisena ja rentona lapsensa ”uhma-kohtauksen” aikana. Tiedänhän toki itsekin että aikuisen hermostuneisuus ja stressi tarttuu lapseen herkästi. Aikuisen rauhoittaessa omaa hermostoaan rauhoittuu myös lapsen hermosto. Syli ja halaus tekee ihmeitä. Myös sanoissa ”saat olla kiukkuinen, äiti rakastaa sinua silti maailman eniten” on taikavoimaa.
Koen että lapsemme uhma ja tahtominen on usein vähintäänkin hiukan raskasta. En muutoinkaan tykkää vääntää asioista – tykkäisin aina elää ja olla mahdollisimman kepeästi, rennosti ja positiivisesti. Kaikkein ärsyttävimmältä tuntuu sellainen lapsen tahtominen, mikä liittyy täysin älyttömiin asioihin. Lapsi saattaa vaatia auringonpaistetta vesisateessa, kahvinkeittimen käynnistämistä kun keitin on jo päällä, tai tiettyyn paikkaan menemistä kun kyseinen paikka on kiinni. Eikä millään päästä tahdostaan irti. Usein lapsi myös vaatii äitiä tai isiä löytämään tavaran – sekunnissa – jonka on itse hukannut. Mission imbossible, varsinkin kun vaihtoehtoja on miljoona aina kukkaruukusta roska-astiaan ja pyykinpesukoneen rumpuun. Joskus ”tahto-puuskiin” auttaa lapsen huomion kiinnittäminen toiseen asiaan. Toisinaan toimii huumori. Kun lapsi hokee taukoamatta jonkin mahdottoman haluamista olen saattanut itse alkaa hokemaan ”äiti haluaa kuun taivaalta, mutta kun minä haluan kuun, tuo minulle kuu nyt, haluan kuun!”. Hymynkare alkaa hiipiä lapsen suupieliin.
Tämä aika on koettelevaa, mutta tiedän että pärjäämme kyllä. Ajattelen niin, että olemme mieheni kanssa tehneet jotain tärkeää oikein kun lapsemme uskaltaa uhmata meitä. Tunnen onnea ja kiitollisuutta siitä, että lapsemme tuntee vahvasti ja myös näyttää kaikki tunteensa. Tunnen iloa ja onnea myös siitä, että uskallan itse tuntea kaikenlaisia tunteita lapseni nähden – lapsi oppii että elämään kuuluu koko tunteiden kirjo. Äitikin saa olla väsynyt, kiukkuinen, ärsyyntynyt ja vihainen. Yritän olla soimaamatta itseäni siitä vaikka joskus huutaisinkin. ”Anteeksi” korjaa. Lohduttava oli myös psykologini huomio siitä kuinka vanhempien voimakkaat tunnereaktiot välittävät lapselle viestiä siitä miten tärkeä ja merkityksellinen hän on. Vanhemman välinpitämättömyys tai reagoimattomuus olisi lapsen näkökulmasta varmasti kaikkein pahinta.
Lapsemme on ihana paketti iloa, surua, vihaa, onnea, rakkautta, leikkisyyttä, itsepäisyyttä, huumoria, tahtoa, kiukkua, riehumista ja rauhaa. Juuri tuollainen hänen kuuluu ollakin. Epätäydellisen täydellinen ja täynnä elämää. Rakastan päiviämme jotka ovat välillä yhtä taistelua, mutta jokaisen taistelun jälkeen osataan pyytää ja antaa anteeksi. Rakastan sitä että lapseni saa olla lapsi, joka vasta opettelee. Rakastan sitä kuinka hienosti hän oppii.
Rakastan.
Ps. Meillä on ollut tunne-taitojen opetteluun käytössä Fannin tunnetaitokortit, sekä Molli-sarjan kirjoja, suosittelen!
Pps. Millä tavoin teidän perheessä luovitaan uhma-ikäisen kanssa?
