Kolme asiaa elämästä – blogihaaste

Asioita ja ajatuksia elämästä(ni) kolmeen kohtaan niputettuina, olkaapa hyvät!

Olen asunut näissä kolmessa paikassa: Suomessa (Jyväskylässä, Klaukkalassa ja Tampereella), Ruotsissa (Tukholmassa) sekä Irlannissa (Limerickissä). Jyväskylä on rakas kotikaupunkini – runsaiden järvien ja metsien kaunistama Suomen Ateena. Klaukkalaan muutin aikoinaan luokanopettajan viran perässä – en viihtynyt (sen enempää työssäni kuin kaupungissakaan). Tampereelle päädyin kolkyt ja risat – ikäisenä kun pääsin Ikaalisten artistivalmennukseen opiskelemaan vuorotteluvapaani ajaksi. Ehkä paras päätös ikinä. Tampere on ihana paikka – järvineen, metsineen ja kulttuuritarjontoineen vähän kuin Jyväskylä. Ilmapiiri on rento ja ihmiset ystävällisiä. Tampereella olen viettänyt elämäni onnellisimmat vuodet.

Ruotsissa asuin yhden kesän työskennellen sairaalassa Nordjobbin kautta. Ihana, elämyksellinen, työntäyteinen kesä! Irlannissa puolestaan olin opiskelija-vaihdossa puoli vuotta. Opiskelin tinapillin soittoa, lauloin joka sunnuntai paikallisessa katolilaisessa messussa, tein retkiä huimaavan kauniisiin luonto-kohteisiin, ystävystyin yli kulttuuri-rajojen, join mustaherukalla höystettyä Guinnesia pubeissa vaikken oluen mausta perustakaan, ja kampuksen opiskelija-ravintolan friteeratun cajun-kanan ja yrttiperunoiden tuoksun muistan vieläkin. Pala sydäntäni jäi Irlantiin.

Olen ollut töissä koulussa, omassa yrityksessäni sekä kansalaisopistossa. Viimeksi mainittu on sopinut minulle ehdottomasti kaikkein parhaiten. Jokainen opettaja tietää koulu-maailman ongelmat – resurssipulan, lasten ja nuorten yhä kasvavan pahoinvoinnin, jatkuvan kiireen, loputtomat työtehtävät. Ei kiitos. Enää ikinä. Jokainen yrittäjä tietää yrittäjyyden taloudelliset haasteet, sekä vaikeuden rajata omaa työaikaa. Olen ylpeä että yritin, helpottunut kun lopetin. Kansalaisopistossa tunnen olevani kotonani. Nautin työn vapaudesta, luovuudesta ja stressittömyydestä. Minulla on maailman ihanimmat oppilaat. Näin sanon silläkin uhalla että moni kollega ajattelee varmasti samoin omistaan.

Kolme tv-ohjelmaa joita seuraan: Kotoisa (+ kaikki muut sisustamiseen/kotiin/asumiseen liittyvät ohjelmat), Tähdet tähdet (+ kaikki muut musiikkiin liittyvät ohjelmat), sekä Haluatko miljonääriksi – tietokilpailu. Olen aina ollut kiinnostunut sisustamisesta, joskus jopa haaveillut sisustussuunnittelijan ammatista. Nautin estetiikasta, väreistä, kauniista yksityiskohdista, harmonisista kokonaisuuksista. Musiikki puolestaan on ensirakkauteni, suuri(n) intohimoni, rakas työni ja harrastukseni. Haluatko miljonääriksi- tietokilpailua on kiva katsoa ja ”pelata” itse samalla. Uskallan väittää yleissivistykseni olevan kohtalaisen hyvä, ei vähiten kiitos luokanopettajan tutkinnon monipuolisuuden. Kotisohvalta olen ”voittanut” muistaakseni 30 000 euroa!

Olen käynyt monissa mielenkiintoisissa ja unohtumattomissa paikoissa. Valitsen tähän kolme ikimuistoisinta minun ja siskoni interrail-reissulta noin 30 vuotta sitten. Ne ovat Pohjois-Espanjan San Sebastian, Belgian Brugge, ja eräs pienen pieni kylä Sveitsin alpeilla jonka nimeä en nyt millään saa päähäni. San Sebastian oli huikean kaunis ja puhdas, näimme delfiineitä, ja koin myös pienen hykerryttävän suloisen reissu-romanssin. Brugge oli kuin matka ajassa taaksepäin – mukulakivikatuja, hevoskärryjä, ajan pysähtymistä ja – ne vohvelit! Alppi-kylässä tunsin itseni sadun Heidiksi – heräsimme lehmänkellojen kilkatukseen sumuisissa aamuissa ja nautimme hitaita aamiaisia huikean jylhissä maisemissa pienen, kotoisan Bed&Breakfast- hotellimme parvekkeella. Vaellus-reitiltä eksyimme pahasti päätyen traktorikyydillä juomaan lihalientä herttaisen vanhan pariskunnan hoteisiin.

Olen laittanut merkille seuraavat kolme asiaa. Ihmiset ovat sitä ilkeämpiä mitä huonommin he voivat. Myös minä itse. No, ehken nyt ilkeä, mutta vähintään kärttyisä ja kärsimätön. Omasta hyvinvoinnista kannattaa pitää huolta. Se on paras lahja myös läheisillimme. Olen laittanut merkille että aika kulkee koko ajan nopeammin ja nopeammin. Kesät ovat lyhyempiä, lukuvuodet ja lomat töissä sujuvat koko ajan sukkelammin. Carpe diem ei ole ollenkaan huonosti sanottu. Vielä olen laittanut merkille että elämän tarkoitus on rakastaa ja olla rakastettu. Ei enempää eikä vähempää. Tai – Juha Vuorisen sanoin: olla ihan sika-onnellinen. Rakkaus ja onni kulkevat käsi kädessä.

En yleensä tykkää lykätä asioita (olen enemmän suit sait sukkelaan – tyyppi), mutta seuraavissa kolmessa olen lipsunut. Pahasti. Minulle on tyypillistä lykätä lähes kaikkia raha-asioita – syystä että inhoan raha-asioita –  ja lähes kaikkia lääkärissä käyntejä. Aivan erityisesti hammaslääkärissä käyntejä. Olen myös siinä mielessä tyypillinen äiti (?), että hoidan lapseni terveyteen liittyviä asioita hyvinkin säntillisesti ja matalalla kynnyksellä, mutta omalla kohdallani saa pää olla lähestulkoon kainalossa ennenkuin liikahdan terveysaseman suuntaan. Lisäksi olen lykännyt omakotitalomme pihan laittoa nyt jo kolme vuotta. Minulla on kyllä visio, muttei osaamista tai viitseliäisyyttä. Haaveilen syreenipuista, kaikissa sateenkaaren väreissä loistavasta itse kylvetystä kukkaniitystä, tunnelmallisesta ja luokseen kutsuvasta parvekkeesta. Paino sanalla ”haaveilen”. Viherpeukalon loistaessa poissaolollaan. Huoh.

Kun haaveilemiseen päästiin, kolme asiaa joita kaipaan. Kaipaan ystävyyttä. Ystävät ovat aina merkinneet minulle paljon. Ystävyys on elämän suola. Samalla se on elämän kantava voima. Ystävyys voi usein olla monin tavoin kauniimpaa ja puhtaampaa kuin parisuhteen rakkaus. Minulla on aina ollut muutama erityisen rakas, läheinen ja tärkeä ystävä. Kunnes tuli aikuisuus ja toisistaan eroavat elämäntilanteet ystävien kanssa. Kunnes tuli välimatkat. Kunnes tuli korona ja raskaus ja vauvavuosi ja pikkulapsi-arki. Minulla ei tällä hetkellä ole yhtäkään erityisen läheistä ystävää (ellei lasketa heitä jotka asuvat noin 300km:n päässä ja joita näen korkeintaan kerran vuodessa), hyvän päivän kahvittelu-tuttuja sitäkin enemmän. Suren yksinäisyyttäni.

Kaipaan etelänmatkaa. Viimeisestä sellaisesta on aikaa noin kymmenen vuotta. Syiksi voisi listata pitkälti samat asiat kuin edellisessä kappaleessa – korona, raskaus, vauvavuosi, pikkulapsi-arki. Toki matkustelemattomuuteen on vaikuttanut myös kansalaisopiston opettajan pitkät palkattomat lomat. Olen kokenut että on parempi pitää tilillä pientä puskuria kuin käyttää viimeisetkin säästöt matkusteluun. Tämä ajatus on vahvistunut lapsen syntymän jälkeen. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että jokainen ihminen ansaitsee mielestäni joskus hetkiä arjen yläpuolella. Valmiita hotelli-aamiaisia, merisuolan tuoksua iholla, aikatauluttomia päiviä, auringonlaskuja sylikkäin kaikkein rakkaimpien kanssa. Olemme mieheni kanssa käyneet yhdeksän vuotta kestäneen suhteemme aikana Ruotsin laivalla kolme kertaa. Näin ei voi jatkua loputtomiin.

Kaipaan koiraa. Olivia-koirani kuoli reilu vuosi sitten, enkä ole vieläkään päässyt asiasta yli. Ehkä muutaman vuoden päästä aika on kypsä – ja lapsemme sen ikäinen että hän pystyy auttamaan koiran hoitamisessa. Uskon tassuterapiaan ja ajatukseen siitä, että koira on ihmisen paras ystävä.

Minut tekee iloiseksi ystävällisyys, eläimet, tanssi ja laulu (niputan nämä kaksi yhteen). On merkillistä miten aito ystävällisyys on jopa  aika harvinaista. Hämmästyn ja ilahdun aina kun joku kehuu minua, auttaa minua pyyteettömästi, tai vaikka pyytää minut luokseen kahville tai lounaalle. Eläimet ilahduttavat minua itsestäänselvästi ja – itsestään, ihan vaan pelkällä olemassaolollaan. Eläin ei koskaan ole paha. Ja ovathan eläimet nyt ihan super-suloisia! Lemppareitani ovat, koiran ohella, delfiini ja hevonen. Rakastan tanssia ja laulaa, olen aina rakastanut (niin kauan kuin muistan). Kun minulla ja miehelläni on lapsivapaa-ilta (noin kerran puolessa vuodessa) suuntaamme karaoke-kuppilaan jossa voi sekä tanssia että laulaa. Rentoudun parhaiten musiikin kautta (no – ei viinikään haittaa). Tanssiessani ja laulaessani olen eniten oma itseni – luovimmillani ja onnellisimmillani. Kuinka ihanaa onkaan ollut seurata kuinka pieni poikani on tässä asiassa tullut äitiinsä!

Kolme asiaa joita suosittelen ihan kaikille ovat hidastaminen (ihan kaikissa mahdollisissa asioissa ja ihan kaiken mahdollisen suhteen), unelma-kartan laatiminen (uskon vetovoiman lakiin), sekä kuntosalilla käyminen kesällä. Nämä eivät mielestäni vaadi edes selityksiä.

Lopuksi kolme asiaa joista haaveilen lähitulevaisuudessa: kesämökki, kesämökki ja kesämökki. Minulla on ihan älytön kesämökki-kuume! Uskon tämän johtuvan kolmesta asiasta – Suomen kaunein koti kesämökit – tv-sarjasta, meluisista naapureistamme, sekä keski-iästä. Toki tiedostan että ”lähitulevaisuus” tarkoittaa tässä kohtaa ehkä noin ja vähintään viittä vuotta.

Minun kesämökkini sijaitsisi järven rannalla veden välittömässä läheisyydessä. Se olisi pieni ja kodikas, ehkä hirsimökki. Se olisi minun näköiseni. Siellä olisi pieni kasvimaa, riippukeinu, ehkä jotain Marimekkoa ja ehdottomasti jotain keltaista. Sekä täydellinen rauha ja hiljaisuus.

Amen.

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Sininen uni – ajatuksia pienen lapsen nukkumisesta

Pikkulapsen uni on ollut tapetilla viime aikoina. Kyseessä on mielipiteitä varmasti paljon jakava puheenaihe. Halusin kirjoittaa blogiini meidän pojan ”uni-tarinan” –  sen mutkaisen polun minkä kuljettuamme olemme päätyneet nukkumaan perhepetiin.

Elämänsä ensimmäiset puoli vuotta lapsemme nukkui omassa pinnasängyssään meidän makuuhuoneessamme. Nukahtaminen ja unessa pysyminen oli vauvalle vaivatonta (yösyötöt kuuluivat toki kuvioon). Tämän jälkeen siirsimme pinnasängyn – suositusten mukaisesti – lapsen omaan huoneeseen. Nukahtaminen ei enää tapahtunut sormia napsauttamalla vaan vaati usein aikuisen läsnäoloa ja silittelyä vähintään puolen tunnin verran. Lapsen huoneesta poistuminen herättämättä vauvaa ei onnistunut ilman mielikuvitusta ja akrobatiaa (noina aikoina minusta kuoriutui mestari-hiipijä – opin jopa kävelemään natisevat portaamme hipihiljaa). Yö-unille nukuttaminen saattoi pahimmillaan viedä jopa kaksi tuntia, minkä jälkeen lapsi saattoi herätä jo puolen tunnin päästä, parhaimmillaankin viimeistään kahden tunnin päästä. Uudelleen nukuttaminen ei hoitunut minuuteissa vaan vaati usein vähintään puoli tuntia. Aika pian huomasimme tällaisena toistuvan kuvion illasta toiseen olevan yksinkertaisesti liian raskas meille vanhemmille. Niinpä aloimme suosiolla ottamaan lapsen meidän sänkyymme parin pinnasängyssä heräämisen jälkeen. Tämä tapahtui yleensä puolen yön paikkeilla, joskus tunnin, pari myöhemmin. Perhepedissä nukkuminen ei sekään ollut meille vanhemmille mitenkään auvoista (varsinkaan yö-hulinoiden aikaan – tämä vaihe kesti pojallamme lähes 9kk), mutta kuitenkin siedettävämpää kun lapsen toistuva uudelleen nukuttaminen. Lapsi itse nukahti perhepedissä usein hyvin nopeasti, myös ”hulinoimisten” jälkeen.

Yö-hulinoiden ollessa raskaimmillaan kävimme neuvolan uni-ohjauksessa, mutta sieltä emme apuja juuri saaneet. Teimme kuulema kaiken ihan ”oikein”. Unikouluista vinkattiin, muttei suoranaisesti suositeltu. Minulla on itselläni hyvin vahva oma näkemys unikouluista. En usko niihin. Rättiväsyneinä kuitenkin yritimme pariin otteeseen sekä silittely – että tuoli-unikoulua, mutten missään kohtaa päässyt ”sisään” niihin. Vauvan ”itkettäminen” tuntuu itsestäni todella epäluonnolliselta ja pahalta. Tarve läheisyyteen on mielestäni aivan älyttömän luonnollista niin ihmis-kuin eläinkunnallakin. Nautinhan minäkin nukkua läheisyydessä. Iällä ei ole tässä asiassa mielestäni mitään merkitystä. Vauva kaipaa läheisyyttä siinä missä vaarikin. On myös täysin omaa luonnollista äidinvaistoani vastaan olla reagoimatta ”poikaseni” itkuun. Vaikka kuinka tiedän että hänellä ei ole mitään (varsinaista) hätää. Ei tarvitse olla hätä. Haluan vastata ja reagoida lapseni itkuun joka tapauksessa.

Unikouluista on tehty paljon tutkimuksia. Tutkimuksissa on todettu että unikoulut eivät varsinaisesti opeta lapselle mitään muuta kuin tämän: on turha itkeä sillä kukaan ei vastaa itkuuni.Vauva ei siis lopeta itkua sen takia että hänen olisi hyvä olla, vaan yksinkertaisesti luovuttaa kun tietää sen olevan ainoa vaihtoehto. Behaviorismia ja ehdollistumista ”parhaimmillaan”. Vauva kirjaimellisesti itkee itsensä uneen. Tämä jättää vauvan kehoon pysyviä stressi-jälkiä, ja aiheuttaa samalla perusturvallisuuden rikkoutumisen jo elämän ensi metreillä. Aikuisella stressi vauvan itkusta häviää hetkellä kun vauva nukahtaa. Lapsella itsellään tilanne on siis eri. Minulle tämä kaikki kuulostaa hyvin loogiselta ja uskottavalta. Ajattelen niin että toki olisin voinut unikoululla ”pakottaa” lapseni nukahtamaan itsenäisesti, ja saada tällä tavoin helpotusta vanhemmuuteeni ja omaan nukkumiseeni.Tärkeysjärjestys menee kuitenkin itselläni toisinpäin. Äitinä haluan koko ajan vahvistaa lapseni turvan tunnetta, ja koko ajan myös seurata omaa äidinvaistoani. Haluan että lapsellani on minuun ja tuomaani turvaan täysi luotto. Haluan vastata lapseni itkuun (ihan sama miten väsynyt olen).

Todettakoon tässä kohtaa että olemme aina pitäneet huolta nukkumisen hyvistä olosuhteista. Makuuhuoneemme ovat viileät ja pimeät, petivaatteita pesemme ja vaihdamme usein. Olemme edesauttaneet hyvää unta myös päivärytmin selkeydellä, selkeällä ateriarytmillä, päivittäisellä ulkoilulla, sekä iltojen rauhoittamisella. Minulla on edelleenkin tapana himmentää kodin valaistus noin paria tuntia ennen lapsen unille käymistä, ja hiljentää tuolloin myös kodin ääniä. Ruutua lapsi ei koskaan saa katsella lähellä nukkumaan menoa. Ilta-rutiineihimme kuuluu kylpy, iltapala ja iltasatu. Unilauluja, läheisyyttä, hellyyttä ja turvaa unohtamatta.

Lapsemme aloitti osa-aikaisen päivähoidon viime syksynä täyttäessään 2,5 vuotta. Samoihin aikoihin sattui myös pojan ensimmäinen ”kunnon” flunssa-kierre. Minun ja mieheni voimavarat alkoivat olemaan jo todella vähissä pitkään jatkuneiden rikkonaisten yöunien vuoksi, ja niinpä päätimme lopulta yksinkertaisesti luovuttaa sen suhteen että lapsi edes nukahtaisi omaan pinnasänkyynsä eri huoneeseen (tällainen luovuttaminen on toki vastoin kaikkia ns. oppikirja-suosituksia ja vastakohta pitkäjänteiselle vanhemmuudelle). Hulinat olivat loppuneet ja perhepedissä saimme kaikki nukuttua lähes yhtenäiset yöunet. Ei enää nukuttamisia, eikä stressiä siitä milloin saamme taas herätä itkuun ja jompi kumpi joutuu nousemaan sängystä ”nukutus-rumban” aloittaakseen. Perhepedissä nukkuminen tuntui –  tuntuu – jotenkin myös hyvin suloiselta, hyvältä ja ”oikealta”, kaikista yöllisistä kylki-potkuista ja korvalehden nipistelyistä huolimattakin. Läheisyys tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Myös ohikiitävältä – tulee aika kun tulen ikävöimään jopa potkuja ja nipistelyitä. Tiedän sen jo nyt. Lapsi kasvaa aina liian nopeasti. Nämä ovat arvokkaita hetkiä.

Ai niin – yksi asia minkä olen (myös) aina tehnyt vastoin oppikirjoja on se, etten koskaan herätä nukkuvaa lasta ellei ole ihan pakko. Olen aina ajatellut että ihminen, niin lapsi kuin aikuinenkin, nukkuu koska on väsynyt. Ei ”muuten vaan”, laiskuuttaan tms. Ajattelen että ihmisen uni, niin lapsen kuin aikuisenkin, on pyhä. Minusta tuntuu luonnottomalta ravistella sikiunessa nukkuvaa lasta hereille vain sen takia että hän nukahtaisi/nukkuisi seuraavat unet helpommin. Olen lukenut ettei vauvat osaisi vielä itse säädellä unirytmiään, mutta minä ajattelen vauvojenkin ”tietävän” milloin ovat väsyneitä.

Meidän ihmisten ei tarvitse ajatella asioista samoin. Onneksi. Meidän ei myöskään tarvitse uskoa ns. asiantuntijoita, jos heidän näkemyksensä ovat ristiriidassa omien ajatustemme, tunteidemme ja vaistojemme kanssa. Asiantuntijoita löytyy joka lähtöön – kukaan heistä ei kuitenkaan päihitä vanhemman asiantuntijuutta omasta lapsestaan.

Meidän perhe jatkaa suloisia unia perhepedissä. Välillä on kuumaa ja ahdasta, usein levotonta. Korviani nipistellään ja kylkiäni potkitaan joka yö. Herään lapsen kitinöihin ja painajaisiin. Heräämme toinen toistemme yskimisiin ja kyljen kääntöihin. En enää muista miltä tuntuu nukkua lusikassa. Tai meritähtenä (sanontani siitä kun saa nukkua kaikki raajat eri suuntiin sojottaen). Tai rauhassa.

Romantiikka loistaa poissaolollaan. Rakkaus on vahvasti läsnä.

Rakkaus on vahvasti läsnä.

Ps. Miten teillä nukutaan?

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus