Opettajana oleminen tuntuu luovalta, raskaalta, mielenkiintoiselta, vaihtelevalta, vastuulliselta, elämänmakuiselta, haastavalta, tärkeältä ja herkältä. Ainakin. Olen työskennellyt opettajana 20 vuotta, opettaen niin päiväkodissa, ala-asteella, omassa yrityksessäni kuin kansalaisopistossakin. Oppilaani ovat olleet iältään kirjaimellisesti vauvasta vaariin. Olen mielestäni hyvä opettaja. Vahvuuksiani opettajana ovat lempeys (vaikkakin ehdoton työrauhasta huolehtiminen – mikä sekin on vahvuus), oikeudenmukaisuus, empaattisuus, kannustavuus, huumorintaju, vastuuntuntoisuus, sekä aito halu kohdata jokainen oppilaani yksilönä, hänen henkilökohtaisia vahvuuksiaan tukien. Olen saanut monta ihmistä loistamaan työurani aikana. Olen opettajana välittänyt ja auttanut paljon, sydän on ollut vahvasti mukana jokaisessa työpäivässä.

Joskus on kuitenkin tullut vastaan tilanteita joissa oppilas vaan yksinkertaisesti ei opi. Syitä tähän voi olla miljoonia, kuten esimerkiksi ongelmat lähimuistissa tai hahmottamisessa, elämäntilanne joka ei ole mahdollistanut itsenäistä harjoittelua opetuksen ulkopuolella, motivaation puute tai, näin ainakin uskon – tietty ”pää” ei ole ollut ko. oppilaan varsinaisia vahvuuksia. Tällehän löytyy ihan tieteellistä selitystä liittyen siihen, mitkä aivojen osa-alueet itse kullakin ovat vahvimpia. Minulla itselläni on mm. tosi vahva kielipää mutta aika heikko matikkapää, toisin sanoen kielen logiikka on aina tuntunut itselleni helpolta ja loogiselta, matematiikan logiikka kovin monimutkaiselta. Olen myös aina ollut tosi surkea suunnistamaan ja hahmottamaan reittejä, kuten myös heittämään palloa tai tekemään yhtään mitään käsitöitä. Sensijaan musiikki, kuvis, kotitalous ja miltei kaikki lukuaineet ovat olleet kymppejä – ilman sen kummempia ponnisteluja.

Olisi kaunista ajatella että kuka tahansa voi oppia mitä tahansa – valitettavasti en kuitenkaan täysin pysty tätä ajatusta allekirjoittamaan (vaikken missään nimessä usko myöskään leimojen lyömiseen tyyliin ”sinusta ei ikinä tule sitä tai tätä”). Yksi esimerkki tästä on laulaminen – jos ihminen ei kuule sävelten puhtauksia hän pystyy kyllä laulamaan vaan ei vireessä. Sävelkorvan kehittäminen on oman kokemukseni mukaan vaikeaa (olen yrittänyt). Samoin mielestäni rytmitajun opettaminen on vaikeaa silloin jos sitä ei ihmisellä luonnostaan juurikaan ole.  Tämän olen joskus huomannut yrittäessäni opettaa jollekin vaikkapa tanssimista tai rumpujen soittoa.

Opettajana on tietenkin todella turhauttavaa se jos oppilas ei opi – ei vaikka miten yritettäisiin yhdessä ja erikseen, kaikin mahdollisin keinoin. Olen mielestäni hyvä selittämään asioita tosi perinpohjaisesti ja selkeästi (tässä ehkä auttaa se, että tarvitsen myös itse selkeitä ja perusteellisia ohjeita), olen kärsivällinen, ja osaan kannustaa aidosti ja sydämellä. Sekään – mikään – ei aina auta tai riitä. Noissa tilanteissa on mielestäni hyvä ajatella elämää suurempana kokonaisuutena – kuinka merkityksellisestä tiedosta tai taidosta on oikeasti kyse? Kukaan ei ole hyvä kaikessa, eikä kukaan ole huono kaikessa. On ihan valtavan rikasta kun ihmisillä on erilaisia vahvuuksia. Tilanteissa joissa oppilaalleni on ollut vaikea oppia jotain tiettyä asiaa, olen nostanut esille kaikkea sitä minkä hän osaa upeasti. Kerran luokallani oli maailman suloisin poika, jolla oli diagnosoituja ongelmia lähimuistin kanssa – tämä teki kaikkien lukuaineiden oppimisen hänelle todella haastavaksi. Sensijaan liikunassa kyseinen lapsi oli ihan ilmiömäinen – muistan vieläkin näyn kuinka hän viiletti luistimilla hyrrän lailla kuin NHL – ammattilainen konsanaan, kahdeksan vuotiaana! Niinpä keskityimme siihen kuinka upean taitava ja lahjakas liikkuja hän oli (tämä ei toki ollut hänen ainoa vahvuutensa – muistaakseni poika oli myös tosi hyvä laulamaan, ja mikä vielä tärkeämpää; hän oli aina reilu kaveri kaikille). On täysin selvää, ettei kenenkään meistä arvokkuus tai hyvyys kumpua siitä mitä osaamme. Sydän on aina tärkein. Rakastan ihmisiä jotka ovat lämpimiä ja kilttejä. Oppilaissani olen rakastanut juuri noita samoja piirteitä (ihan sama mitä numeroita olen todistuksiin rustannut). Itsestäänselvästi rakastan omaa lastani ehdoitta. Minulle on ihan sama miten hän tulee tulevaisuudessa koulussa menestymään. Kunhan yrittää parhaansa.

Ihan ehdottomasti upeimpia opettajuuden hetkiä olen kokenut kun pieni ekaluokkalainen on oppinut lukemaan – sitä ilon ja onnen, niin open kuin oppilaankin, tunnetta ei voita mikään! Muistan kuinka noissa hetkissä oppilas on saattanut puhjeta raikuvaan nauruun tajutessaan mitä on juuri oppinut (open pyyhkiessä silmäkulmaa). Hienoja hetkiä ovat olleet myös ne kun oppilaani on voittanut esiintymisjännityksensä ja esiintynyt ihan huipusti, itsensä ylittäen ja omat pelkonsa voittaen.

Oman lapsen oppimisen seuraaminen on jotain aivan huikeaa. En oikeastaan tiedä mitään ihmeellisempää kuin pienen vauvan (jo sikiön!) kehitys taaperoksi ja siitä leikki-ikäiseksi – kehityksen vauhti on jotain niin hurjaa että koko juttu tuntuu yhdeltä suurelta ihmeeltä. Eikä vähiten sen vuoksi, että lapsi oppii kaikki taitonsa itsestään, opettamatta (mielenkiintoista varsinkin näin opettajan näkökulmasta). Neuvolassakin aina puhutaan siitä, että me emme voi opettaa lapselle mitään vaan hän oppii itse. Ja todella, tämän olen huomannut myös käytännössä- Viljami oppi esimerkiksi syömään itse lusikalla täysin yhtäkkisesti ilman että olisimme kertaakaan mitenkään tietoisesti koittaneet häntä siihen harjoituttaa. Ja taas toisaalta – ryömimään, konttaamaan ja kävelemään hän on oppinut omassa tahdissaan vaikka olemme näitä taitoja koittaneet hiukan treenatakin. Mikään ei tee minua tällä hetkellä onnellisemmaksi kuin lapseni vilpitön ilo kaikista hänen uusista taidoistaan. Pienelle ihmiselle avautuu joka päivä uusia maailmoita (kun me aikuiset tallaamme päivästä toiseen jo niin tutuksi tullutta, toisinaan hivenen tylsääkin maailmaamme). On todella mielenkiintoista seurata minkälaisiin asioihin, tekemisiin ja harrastuksiin pikkuisemme tulevaisuudessa suuntautuu. Tuleeko hänestä äidinkaltainen verbaalinen ja taiteellinen tyyppi, vai enempi isin kaltainen liikunnallinen kädentaitaja? Vai jotain ihan muuta? Musiikin uskoisin olevan verissä ellei sitten tapahdu jotain hyppyä yli sukupolvien (sekin ilmeisesti on mahdollista – tosin ainakin tähän mennessä Viljami on osoittanut tosi vahvaa musiikillista innostusta ja kiinnostusta).

Huolimatta rakkaudesta lapsia kohtaan ei opettajan työ ole ollut minulle kutsumusammatti. Luokanopettajan työ lähestulkoon poltti minut loppuun. Kansalaisopiston opettajana toimiminen on tarjonnut minulle opettajuuden parhaita puolia –  kursseille tullaan omasta vapaasta tahdosta, innostus ja motivaatio valmiina, eikä kenenkään tarvitse suorittaa (tai arvioida) yhtään mitään. Kansalaisopistossa voi keskittyä oppimisen ja opettamisen iloon.

Olen ylpeä opettajuudestani.

Ps. Onko ruudun toisella puolella opettajia – mitä ajatuksia kirjoittamani herätti?

Pps. Minulla on takataskussa vielä pari omaa postaus-ideaa, joiden jälkeen blogi jää tauolle. Siihen saakka toiveita saa yhtä esittää, vaikka kommenteissa alle!