Luulen että kasvuni äitiyteen, tai ainakin pohja sille, alkoi jo 17- vuotiaana kun kirjoitin päiväkirjaani haluavani aikuisena ainakin neljä lasta. Todella, olin jo teini-ikäisenä tosi lapsirakas, sekä myös lempeä ja äidillinen. Hoidin usein nuorempia serkkujani, ja lukioikäisenä olin jonkin aikaa palkallisena lastenhoitajana yksinhuoltaja- tuttavalleni. Olen aina samastunut lasten herkkyyteen, välittömyyteen ja avoimuuteen. Minun on ollut helppo päästä lasta lähelle ja helppo voittaa lapsen luottamus. Opettajankoulutuslaitokseen en hakenut niinkään rakkaudesta pedagogiikkaa kohtaan vaan rakkaudesta lapsia kohtaan. Opiskeluaikoina olin kesätöissä vapaaehtoisena lastenleireillä. Työskentelin luokanopettajana 11 vuotta ennenkuin perustin oman toiminimen – niinikään opetustöitä lasten, toki myös aikuisten, parissa. Sittemmin työskentelin vielä niin päiväkodissa kuin eskarissakin, ja nykyisin opetan  kansalaisopistossa oppilainani sekä lapsia että aikuisia.

Minulle on kertynyt vankka kokemus lasten opetuksesta ja kasvatuksesta, ja ylipäätään lasten kanssa olosta jo kauan ennen omaa äitiyttäni. En pidä kasvatustieteen maisterin tutkintoa mittarina yhtään mistään vanhemmuuteen liittyvästä – muttei vanhemmuudessa toki haittaakaan tietämys esim. lapsen kehityspsykologiasta. En ole oikeastaan missään kohtaa epäröinyt valmiuttani äidiksi, tai kyseenalaistanut vaikkapa vastuunkantokykyäni. Olen aina ajatellut että minusta tulisi hyvä äiti. Hyvä äiti ei tarkoita itselleni täydellisyyttä, virheettömyyttä, tai edes sitä että jaksaisi aina toimia ns. oppikirjan mukaan. Hyvä äitiys tarkoittaa minulle läsnäoloa, lempeyttä, kuuntelemista, silmiin katsomista, hellyyttä, suojelemista, rajoja ja rakkautta.

Omasta elämänhistoriastani vielä sen verran, että olin lapsena, nuorena ja vielä nuorena aikuisenakin perfektionismiin, suorittamiseen ja muiden miellyttämiseen taipuvainen kiltti kympin tyttö. Minulla ei koskaan ollut (henkistä) murrosikää, ja opiskeluaikoinakaan en juhlinut vaan – opiskelin. Ensimmäiset työvuoteni olin työlleni aivan liian omistautunut. Minun ”villi nuoruuteni” ajoittuu aikaan hiukan ennen ja jälkeen kolmenkympin. Tuolloin aloin nauttia elämästä täysin rinnoin – kävin ulkona juhlimassa ja tanssimassa, elin villisti ja vapaasti, riippumattomana kenestäkään tai mistään. Onneksi. Onneksi sen vuoksi, etten enää koskaan noiden vuosien jälkeen ole tuntenut kaipuuta yöelämään tai ns. vapauteen. Olen elämäni aikana myös matkustellut paljon, harrastanut paljon, opiskellut paljon, sekä toteuttanut monta omaa, itsekästä unelmaani. Näin ollen en koe että minun olisi äidiksi tulon myötä täytynyt luopua yhtään mistään. Minua ei ole sekuntiakaan häirinnyt lapseni ja minun välinen symbioosi. Minua ei haittaa olla tarvittu ja ”sidottu”. Tässä mielessä äidiksi tulo keski-iällä on ajoitukseltaan suorastaan nerokasta (toki halusin äidiksi jo aiemmin, mutta valitettavasti aiemmat parisuhteeni eivät asiaa mahdollistaneet). Koen että juuri näin tämän piti kohdallani mennä. Juuri tämä mutkainen polku juuri minun piti kulkea (asiat harvoin menevät niinkuin niistä 17- vuotiaana päiväkirjaan kirjoittaa).

Raskautuminen ja äidiksi tuleminen eivät mullistaneet elämääni tai arkeani siinäkään mielessä, että parisuhteeni, työpaikkani, asumismuotoni – elämäni ylipäätään – on ollut viimeiset vuodet hyvin seesteistä, rauhallista ja vakiintunutta. Sosiaalinen elämäni oli rauhallista jo ennen koronaa (läheisimmät ystäväni asuvat toisilla paikkakunnilla ja työni on ”yksinäistä” iltatyötä), ja kaventui koronan myötä lähinnä kodin seinien sisäpuolelle. Mieheni on jo pitkään ollut paras ystäväni. Hänen kanssaan kävimme kyllä ennen koronaa ulkona parikin kertaa kuukaudessa, mutta kuten yllä kirjoitin,  yöelämän ”menettäminen” ei merkitse minulle yhtään mitään. Minulla ei myöskään ole elämässäni ollut sellaisia (tärkeitä) rutiineja ja tapoja, jotka äitiys olisi rikkonut. Olen aina pitänyt siitä, että jokainen päivä voi olla erilainen.

Ja vielä – en ole koskaan ollut ns. ura-keskeinen. Työ on ollut minulle aina vain työtä siinä mielessä, että pidän perhettä ja muuta elämää paljon merkityksellisempänä asiana. Raha ei ole koskaan tuonut minulle onnea (itselleni riittävää on se, että saan laskut ja asumisen maksettua, sekä ruokaa pöytään). Viimeiset vuodet olen tehnyt töissä nelipäiväistä viikkoa (aika pientä tuntimäärää muutoinkin)  – ihan vaan koska se on ollut mahdollista, ja olen kokenut elämäni rikkaammaksi niin. Näin ollen en koe äitiyden millään tavoin ”syövän” työminääni. Palaan töihin syksyllä, osa-aikaisesti, jotta pystyn viettämään lapseni kanssa aikaa mahdollisimman paljon (hän tulee olemaan päivähoidossa vain joitain tunteja viikottain).

Äitiys keski-iällä on tuntunut asialta johon olen ollut enemmän kuin valmis. Se on tuntunut kohtalolta ja johdatukselta. Samalla se on tuntunut hyvin yksinäiseltä. Elämän rajallisuus pienen lapsen 45- vuotiaana äitinä on pelottanut. Välillä olen tuntenut huolta siitä ettei poikamme todennäköisesti saa enää sisarusta –  jos ja kun näin käy, miten minä ja mieheni jaksamme touhuta, leikkiä, painia (poikamme lempipuuhaa!), iloita, pelata, innostua ja harrastaa hänen kanssaan seuraavat 17 vuotta. Jaksammehan?

Toki koen myös lievää erilaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta muiden äitien joukossa. Tuttavapiirissäni lapset ovat teini-ikäisiä ja pian lentämässä pesästä. Hyvästi ruuhkavuodet – tervetuloa aika omalle itselle, parisuhteelle, kenties matkustelulle. Minulla tämä asia menee nyt päinvastoin.

Mutta tiedättekö mitä? Muskarissa on eräs äiti, joka on joka kerta istunut minun ja Viljamin viereen poikansa kanssa. Olemme vaihtaneet pikaisesti kuulumisia ja jutelleet niitä näitä. Hiljattain selvisi että hänkin on neljäkymmentä ja risat, ja ensimmäistä kertaa äitinä. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sovimme että mennään joku päivä muskarin jälkeen yhdessä lounaalle, ja joku päivä vaunulenkille. Kuinka ihanaa. Ja – kuinka tarkoitettua!

Ja tiedättekö vielä mitä? Olen odottanut lastani tuhat vuotta ja enemmän, olen rakastanut häntä tuhat vuotta ja tulen rakastamaan tuhat lisää (laulun sanoja lainatakseni). On ihanaa olla juuri hänen äitinsä juuri nyt. Rakastan häntä niin paljon.

Kasvu äitiyteen ei koskaan lopu.

Ps. Olisi todella mielenkiintoista kuulla, miten te muut hiukan vanhemmalla iällä äidiksi tulleet olette kokeneet äitiyden ja kasvaneet siihen?