Heti postauksen alkuun totean, että arvostan suomalaista sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää korkealle. Olemme monessa suhteessa etuoikeutettuja, ja siitä on syytä olla kiitollinen. Suomi on maailman parhaimpia maita sairastua vakavasti, olla raskaana tai synnyttää. On upeaa että meillä on maksuton neuvolajärjestelmä. Kuitenkin, näin aluevaalien alla sote-uudistuksen ollessa kuuma puheenaihe, halusin kirjoittaa omista, tuoreista kokemuksistani neuvolan ja synnytyssairaalan palveluista. Näkökulma tässä kirjoituksessa on kriittinen. Haluan korostaa etten missään nimessä kritisoi yksittäisiä hoitajia tai lääkäreitä – olen saanut osakseni ystävällistä palvelua ja osin myös hyvää hoitoa – vaan järjestelmää ja rakenteita. Paikkakuntaa en mainitse, sillä pointtini ei ole ”mustamaalata” mitään tai ketään.

Äitiysneuvolan parasta antia on mielestäni raskauden ja sikiön hyvinvoinnin huolellinen seuraaminen – asia, mitä en mitenkään olisi pystynyt kotioloissa yksin tekemään. Sensijaan, valitettavasti, en koe saaneeni paljoakaan neuvolan antamista ohjeistuksista ensin raskauteen ja sittemmin vauvan hoitoon liittyen. Saamani ohjeistukset ovat olleet maalaisjärjellä pääteltävissä tai parin google- näppäyksen päässä (en ole varmaan ainoa nainen joka on googlannut raskaudesta ja vauvanhoidosta kaiken mahdollisen). Neuvolan tarjoamasta palvelusta on oman kokemukseni mukaan puuttunut asiakkaan yksilöllinen ja kiireetön kohtaaminen, sekä konkreettiset asiantuntijatason neuvot haastaviin tilanteisiin. Mainitsen esimerkkinä vauvamme erittäin rikkonaiset, nyt jo melkein puoli vuotta kestäneet yöunet. Minulla on ollut asiasta todellinen hätä. Olemme olleet mieheni kanssa hyvin uupuneita. Olen tuonut hätäni esille neuvolassa, toistuvasti. Olen pyytänyt apua. Vastaukseksi olemme saaneet lauseita tyyliin ”kuulostaa ihan normaalilta vauvan nukkumiselta”, ”teette kaiken ihan oikein”, ”se helpottaa aikanaan” tai ”yrittäkää pitää huolta omasta jaksamisestanne”. Mutta miten? Ehdin jo huokaista helpotuksesta kun meille annettiin aika erilliseen uniohjaukseen, mutta pettymys oli suuri kun tuo ohjaus olikin 20 minuutin pituinen hätäinen diipadaapa- tuokio. Kerroin vauvamme nukkumisesta kaiken mahdollisen, hoitaja kuunteli empaattisena ja totesi sen jälkeen ”meiltä loppuu valitettavasti nyt aika, mutta teillä on kaikki rutiinit tosi hienosti hallussa, kyllä se siitä”. Ja tuonko takia olimme (jälleen kerran) rikkoneet vauvan päivärytmin ja raahautuneet neuvolaan rättiväsyneinä (mieheni uhraten tähän työpäivänsä lounastauon).

Synnytyssairaalassa koin saamani palvelun puutteena samaisen asian: hoitajilla tai lääkäreillä ei ollut aikaa kohdata potilaita yksilöllisesti. Hoidossa ja tiedonkulussa oli puutteita. En kokenut olevani turvassa. Tästä on useitakin esimerkkejä. Sektiokomplikaationi alkoi oireilla leikkausta seuraavana päivänä yhtäkisellä huonon olon tunteena. Painoin hälytysnappia, mutta jouduin odottamaan hyvän tovin ennenkuin kukaan saapui paikalle (tämä on varmaan yleistä). Kerroin hoitajalle tuntevani oloni huonoksi, johon hän vastasi ”no mä en tiedä mitään sun tilanteesta”. Seuraavassa hetkessä jo oksensinkin sänkyyn, mutta jouduin makaamaan oksennuksessani  jonkin aikaa ennenkuin minua ehdittiin auttamaan. Yöllä toinen hoitaja tuli kärräämään minua vatsan varjoainekuvaukseen. Kyseiseen toimenpiteeseen oli jonoa, joten jouduimme odottamaan sairaalan käytävällä puolisen tuntia. Koko tämän ajan hoitaja katseli minusta poispäin eikä sanonut sanaakaan. Ei mitään, vaikka minä olin – varmasti silminnähden – huonovointinen, peloissani, ja myös surullinen erossaolosta lapsestani. Tämä samainen hoitaja vaikutti useissa muissakin tilanteissa poissaolevalta, suorastaan tympääntyneeltä (en missään nimessä usko tämän johtuneen hoitajan persoonasta vaan työolosuhteista). Eräänä yönä kyselin hoitajalta olisiko heillä saatavilla minkäänlaista suun limakalvoja kostuttavaa suihketta, sillä tuossa kohtaa noin kahden vuorokauden juomattomuus oli kuivattanut suuni kuivaksi korpuksi (olin siis nenämahaletkussa). Minkäänlaista suihketta ei kuulema ollut saatavilla. Hoitaja toi minulle huulirasvan. En voi vieläkään uskoa etteikö suuressa sairaalakompleksissa todellakaan ollut suusuihketta.

Näin jälkikäteen mielessäni on herännyt kysymys siitä, olisiko sektiokomplikaationi (suolilama) ollut kenties estettävissä toisenlaisella leikkauksenjälkeisellä hoidolla. Muistan että minulle annettiin ennen komplikaatiota suonensisäisesti sekä vahvaa opiaattipohjaista kipulääkettä että pahoinvointi lääkettä – näistä googletin jälkeenpäin että ne jo itsessään lamaavat suolistoa ja siten lisäävät suolilaman riskiä (kipuni ja pahoinvointini olisi ollut siedettävissä ilman vahvoja lääkkeitä). Toisaalta ulostuslääkettä (tai purkkaa) en saanut, vaikka niistä olisi saattanut olla apua suolen toimintaan. Väistämättä tulee mieleen ajatus siitä, että kiireen vuoksi potilaita hoidetaan liukuhihna – mentaliteetilla ikäänkuin luottaen siihen ettei näitä harvinaisia komplikaatioita tarvitse hoidossa etukäteen huomioida. Toisaalta ymmärrettävää – toisaalta, olisin pahimmassa tapauksessa voinut kuolla kyseiseen komplikaatioon.

Vietin sairaalassa viikon ja kohtasin tuona aikana useita eri hoitajia ja lääkäreitä. Jokaisen toiminnasta huokui kiire – osa vaikutti tämän lisäksi väsyneiltä, osa poissaolevilta, osa hermostuneilta, tai hoitotoimenpiteissään suorastaan haparoivilta. Hyvin harvassa olivat sanat ”kuinka jaksat”tai ”kyllä sinut kuntoon saadaan”, vielä harvemmassa oli kuuntelevat korvat ja lämpö – vaikka itkin toistuvasti niin hoitajien kuin lääkäreidenkin nähden. Jälleen kerran en syytä henkilökuntaa vaan työolosuhteita. Olin sairaalassa ensimmäistä kertaa elämässäni, ja jossain määrin jopa järkyttynyt siitä kuinka vähän saamassani hoidossa oli hoivaa. Kaikki olivat kyllä ainakin näennäisen ystävällisiä, mutta hoitotoimenpiteet suoritettiin rutiininomaisesti, kiireisesti ja etäisesti. Virheitäkin sattui (nenämahaletkuni oli ensin mennä henkitorveen ja kun hoitaja lopulta ”osui” ruokatorveen ei hän kuitenkaan saanut letkua tarpeeksi syvälle – tästä seurasi se, että oksensin vielä letkun kanssakin muutamaan otteeseen, kunnes seuraavana päivänä toinen hoitaja asensi letkun uudestaan syvemmälle).

Tiedonkulun aukoista kertoo sekin, että minulle tuotiin sairaalassa toistuvasti annettujen ohjeiden vastaista ruokaa. Minulle oltiin määrätty nestemäistä tai pehmeää, mutta sainkin jotain ihan muuta/sitä mitä muutkin, terveet synnyttäneet saivat. Henkilökunta itse totesi minulle että heillä ei oikein ruokahuolto pelitä. Tämän seurauksena miehelleni tuli tavaksi tulla sairaalaan läheisen ruokakaupan kautta – hän toi minulle joka ilta sosekeittoa ja annospuuroja.

Viikon sairaalassa olostani sain lähemmäs 400 euron laskun. Se on aika paljon hoidosta joka oli kiireistä, osin virheellistä tai vähintäänkin huolimatonta. Se on aika paljon öistä jotka nukuin jaetussa ja meluisassa huoneessa. Wc:stä ja suihkusta jonka jaoin tietääkseni seitsemän hengen kanssa (joka tapauksessa niin monen, että sinne joutui usein jonottamaan – vaikka sitten kirjaimellisesti p***** housussa, suoleni kun ei toiminut). Ruoasta, jota en suurimmaksi osaksi voinut syödä.

Näin ollen johtopäätös lienee valitettavan selkeä – terveydenhuollon resurssit ovat puutteelliset ja riittämättömät. Henkilökuntaa on liian vähän, tiedonkulku ja perehdyttäminen on puutteellista, työhyvinvoinnista tuskin huolehditaan parhain mahdollisin keinoin, lähellekään.

Terveydenhuollon asiakas on usein, itsestäänselvästi, sairas, mutta usein hän on myös väsynyt, usein ehkä peloissaan, usein heikoilla, usein tietämätön, usein avuton, joskus suorastaan epätoivoinen. Asiakkaan pitäisi voida luottaa saamaansa hoitoon ja kokea olevansa turvallisissa käsissä. Neuvojen ja ohjeiden tulisi olla konkreettisia ammattilaisen neuvoja (ei yhtäläläisiä netin informaatiotulvan kanssa). Vielä lyhyt esimerkki järjestelmän yhdestä ns. porsaanreiästä. Varasin alkutalvesta ajan terveyskeskuslääkärille saadakseni apua tuolloin jo pitkittyneeseen unettomuuteeni. Meillä ei ollut lääkärin kanssa yhteistä kieltä. En tiennyt pitäisikö nauraa vai itkeä, kyyneleet olivat kyllä lähempänä. Lääkäri ei ymmärtänyt mitä hänelle kerroin, enkä minä puolestani ymmärtänyt hänen ohjeistaan muuta kuin sen että Youtubesta löytyy hyviä metsä-aiheisia rentoutusvideoita. Poliitikot ovat viime aikoina puhuneet ulkomaisen työvoiman tärkeydestä sote-uudistuksessa. Ajatus on hyvä. Käytäntö oli ainakin tällä kertaa omalla kohdallani jotain aivan muuta.

Pahoittelen tekstin kriittisyyttä ja suoruutta. En varmasti ole ainoa kokemusteni kanssa, joten postauksen fokus ei ole siinä mitä minä olen kokenut vaan järjestelmän puutteissa. Ainoastaan kaunistelemattomalla puheella voi saada muutosta aikaan. Ja lopuksi – iso hatunnosto kaikille hoitajille: teette työtänne suuren resurssipulan alla, riittämättömällä palkalla.

Kiitos jo etukäteen omien kokemustenne jakamisesta kommenteissa – aihe on paitsi tärkeä myös mielenkiintoinen!