8-kuukautisen menoa ja meininkiä – sekä äidin parhaat ”menovinkit”!

Viljami täytti tällä viikolla kahdeksan kuukautta, eikä äiti meinaa enää pysyä perässä! Olen saanut ihastella uusia taitoja tiuhempaan tahtiin kuin koskaan aiemmin  – toisaalta yöt ovat rikkonaisempia kuin koskaan ennen, ja koiran sekä pikku-vipeltäjän yhteiselo aina vaan hankalampaa (vauvan yrittäessä toistuvasti tavoitella koiran ruoka&vesikuppeja, pissapapereita sekä sohvalle hyppäämisen avuksi tarkoitettua rahia). Viljami on ryöminyt jo yli kaksi kuukautta, ”nylkyttänyt” konttaus-asennossa reilun kuukauden, sekä istunut tuetta ja noussut seisomaan tukea vasten muutaman viikon. Hän sormiruokailee jo näppärästi, ja soseet maistuvat erinomaisen hyvin. Uusien taitojen myötä elo on nykyisin sen verran haipakkaa, että olen joutunut keksimään mitä moninaisempia ”kikkakolmosia” arkeamme helpottamaan. Päätin koota ne tähän postaukseen toivoen niistä olevan iloa ja apua jollekin!

Hoitotoimenpiteet hyörivän ja pyörivän vauvan kanssa sujuvat ainakin meillä parhaiten niin, kun hoitotason yläpuolelle on kiinnitetty kuvia vauvan tarkkailtavaksi. Myöskin purulelun sujauttaminen vauvan suuhun tai vaikkapa ns. sukkapallon laittaminen viihdykkeeksi hillitsee vilkkautta ainakin hetkeksi (sukkapallo on siis nimensä mukaisesti vaikka sukkahousun jalkaterään kätketty tennispallo, jota vauva voi selällään ollessaan heilutella). Meillä ihan ehdoton juttu on ollut myös housuvaippoihin siirtyminen heti kun sopivaa kokoa löytyi kaupoista.

Nukuttaminen onnistuu meillä helpoiten kun seuraamme skarppina vauvan rytmiä ja nukahtamismerkkejä (haukottelu, silmien hierominen ym.), emmekä edes yritä nukuttaa vauvaa kellon (tai oman halumme) mukaan. Viljami on onneksi pienestä pitäen tottunut nukahtamaan omaan pinnasänkyynsä ihan vaan kevyellä rinnan silittelyllä ja muutamalla rauhoittavalla sanalla. Onkin hyvä, ettei vauvaa totuta nukahtamaan minkään tietyn asian, kuten sylin tai syötön, avulla. Omaan huoneeseensa siirsimme Viljamin nukkumaan heti hänen täytettyään puoli vuotta, sillä tuo ikä on herkkyyskausi yksin nukkumisen oppimiselle – tämä sujui ongelmitta. Nukahtaminen ei siis missään vaiheessa ole ollut meillä ongelma – nukkumisen yhtenäisyys sensijaan tällä hetkellä on. Viljami heräilee yöunilta toistuvasti ja kaava on aina sama; hän on kääntynyt sängyssä väärinpäin ja noussut konttausasentoon osaamatta kääntyä ilman apuja takaisin kyljelleen/selälleen. Olemme koittaneet jo niin unipussin, pinnasängyn laitoihin kiinnitetyt tyynyt kuin pimeässä hohtavat tutitkin (joita olemme laittaneet pinnasänkyyn useamman jotta vauva löytäisi ne unissaankin)- ei mitään vaikutusta. Myöskään äidiltä tuoksuva t-paita unen rauhoittajana ei ole auttanut.Täällä asuu siis tällä hetkellä kaksi erittäin univelkaista vanhempaa, ja vauva joka on päivisin hämmästyttävän pirteä rikkonaisista öistä huolimatta. Päiväunia (lailla Ruususen) Viljami nukkuu nykyisin kahdet, aamupäivällä minun kanssani sängyssä noin tunnin ajan, ja iltapäivällä vaunulenkillä (sen jälkeen terassilla vaunuissa) parin tunnin verran

Vauvan kanssa harrastaminen on meillä ollut haastavampaa kuin mitä etukäteen ajattelin – harrastuksen aikataulut kun harvoin osuvat yhteen vauvan aikataulujen kanssa. Olen lohduttanut itseäni ajatuksella, ettei poikkeus tai yksi ”pieleen” mennyt päivä haittaa (harrastukset sotkee rytmiä väistämättä – tuolloin olen antanut Viljamin torkahtaa matkalla harrastukseen, ja ruokailla hetken harrastuspaikassa ennen ja jälkeen harrastuksen). Vauva ei ”säry” satunnaisesta odottamisesta unen tai ruoan suhteen. Meillä on tällä hetkellä kaksi harrastusta, muskari ja vauva-uinti. Ensiksi mainittu on ollut mukavaa muttei ehkä erityisen elämyksellistä Viljamille, sillä teemme samoja asioita myös kotona (tähän vaikuttaa musiikinopen pätevyyteni ja aiempi työni muskari-opena, sekä se, että meiltä löytyy kotoa jos jonkinlaisia soittimia). Jälkimmäinen on ollut koko perheelle erityisen mieluisaa ja innostavaa. Ehkä Viljami on tullut äitiinsä siinä, että vesi tuntuu omalta elementiltä. Vauva-uinnissa melutaso on kuitenkin ollut melkoinen (eri ryhmät kokoontuvat vierekkäin), eikä ohjattu uinti ainakaan toistaiseksi ole tarjonnut mitään sellaista mitä emme pystyisi toteuttamaan uimahallissa ihan vaan oman perheen kesken (suoritin aikoinaan osana luokanope-opintoja lasten uimaopettajan pätevyyden). Päätimme lopettaa uimakoulun vuodenvaihteessa ja jatkaa uintiharrastusta omalla ajalla. Harrastusten suhteen suositukseni onkin kuunnella omaa itseä, ja harrastaa vain sellaista mikä oikeasti rentouttaa ja tuntuu hyvältä – sekä vauvasta että vanhemmasta!

En olisi aiemmin uskonut sitä sotkun määrää mikä vauvan ruokailusta voi syntyä! Me hankimme vahakankaan sekä pöydän alle että päälle; se on kätevä ja helppo pyyhkiä (tai joskus imuroida) ruokailujen päätteeksi. Olen lopettanut Viljamien ruoka-aikojen ja maitomäärien ylöskirjaamisen, sillä ne toistuvat nyt joka päivä samanlaisina: aamulla klo 7.30 maito, päivällä noin klo 12 puuro ja maito, iltapäivällä noin klo 15 sose ja maito, illalla noin klo 18 sose ja maito, ja illalla viimeistään klo 21 iltapuuro ja maito. Maitomäärä on aina sama eli 120 ml (ellei Viljami pyydä enempää), jolloin saamme viidellä syötöllä tarvittavan vuorokausi-minimin täyteen. Sormiruokia annetaan rennosti sen mukaan mitä sattuu kotoa löytymään ja olemaan valmiina – toki myös sen mukaan mitä itse syömme. Hyvin ovat toimineet esim. avocado, kurkku, tomaatti, salaatti, mustikat, vadelma, ruisleipä, kananmuna, päärynä, peruna, porkkana, bataatti, täysjyvämakaroni, maissi, herneet, kalapuikot (niiden sisus), parsakaali, mandariini, omena jne. Tärkeintä on mielestäni antaa vauvan maistella kaikkea mahdollisimman monipuolisesti, ja itsenäisesti taitojaan harjoitellen – sotkusta viis! Olemme antaneet Viljamin itse ”käsitellä” niin lusikkaa, lautasta kuin mukiakin (tavallinen kaksikorvainen muki, ei nokkamuki), vaikka ne löytävätkin tiensä toistuvasti lattialle.

Olen huomannut, että ainakin meidän vauvaa (uskon tämän olevan yleistä) kiinnostaa leluja enemmän johdot, kipot, kulhot ja kauhat, tekstiilit, napit ja vetoketjut – ylipäätään kaikki sellainen mikä ei ole varsinaisesti leikkimistä  varten tarkoitettu. Vinkkini onkin  ettei leluihin kannata sijoittaa suuria määriä rahaa (ja hankkia samalla kotiin ylimääräistä vain hetken käytössä olevaa materiaa, muovia ym.), vaan antaa vauvan leikkeihin sellaista jo kotoa löytyvää mikä on vauvalle turvallista. Minä olen surutta heitellyt Viljamille muovisia leivontakulhoja, rasioita, mikrokupuja, lastoja ja vispilöitä, ja hän viihtyy niiden kanssa erinomaisesti ja pidempään kuin omien lelujensa! Antoipa mieheni hänelle myös vanhan johdonpätkän ja kaukosäätimen. Toki meillä on myös ”oikeita” leluja, mutta ne on kaikki saatu. Toinen vinkkini vauvan leikittämiseen ja virikkeisiin on monipuolisuus – vaihtelu on kivaa ja tärkeää paitsi vauvalle myös vanhemmalle! Välillä laulan ja soitan itse (meiltä löytyy kotoa paljon soittimia, myös sellaisia joita kuka vaan osaa soittaa kuten marakassi, kellopeli, tamburiini ja djembe – suosittelen!), välillä laitan musiikkia cd- levyltä, televisiosta tai Youtubesta. Välillä tehdään jotain liikunnallista kuten soutuleikit, jumppaliikkeet ja tanssiminen vauva sylissä, välillä vaan köllitään ja hellitään lähekkäin ja rauhassa. Joskus luetaan kirjaa ja katsellaan kuvia yhdessä. Joskus pelleillään ja hassutellaan ihan häpeilemättä ja villisti (paukutellaan yhdessä lattiaa tai pöytää, kiljutaan ja tehdään hassuja ääniä, ollaan ”mukamas” hippaa tai piilosta jne.), välillä ollaan ihan vaan hiljaa tekemättä mitään sen kummempaa. Joskus olemme mieheni kanssa keinuttaneet Viljamia lakanan sisässä. Hyvin toimii myös ihan vaan se, että kävelee vauva sylissä pitkin asuntoa ja antaa hänen katsella, koskea ja ihmetellä kaikkea kodista löytyvää. Kylvystä saa hauskan leikin saippuakuplien, kylpylaulujen, kylpyankkojen, ja pehmeiden kylpykirjojen kanssa. Aivan erityisen paljon olen tykännyt Oppi&ilo vauvan kanssa – puuhakorteista, jotka saimme tuttavalta (näitä löytyy myös monista lelukaupoista) – niin paljon hyödyllisiä ja hauskoja vinkkejä! Toistaiseksi ollaan aika paljon kotoiltu, mutta vähintään pari kertaa viikossa käydään jossain (muskarissa, vauvauinnissa, puistossa, kahvilassa tai vaikka ostoskeskuksessa jotta vauva saa katsella ja ihmetellä jotain muutakin kuin kodin neljää seinää). On myös päiviä kun en jaksa leikkiä yhtään mitään. Sekin on ok.

Viimeisin ja kenties tärkein vinkkini vauva-arkeen on tämä: jos jokin ei toimi älä hakkaa päätä seinään, vaan vaihda kurssia viipyilemättä hankalassa käytänteessä/tottumuksessa. On miljoona eri tapaa  luoda lapselle hyvä ja onnellinen kasvuympäristö,sekä itselle toimiva vauva-arki. Omiin vaistoihin ja intuitioon kannattaa luottaa. Ja – myös omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista pitää pitää huolta, ei ainoastaan vauvan.

Lopuksi – vannon ehdottomasti vaunulenkkien nimeen; minulle päivittäinen annos raitista ilmaa vauvan nukkuessa tyytyväisenä vaunuissa on kallisarvoinen hetki omaa aikaa. Aikaa omille ajatuksille. Aikaa minulle. 

Ihanaa, omannäköistä viikonloppua jokaiseen kotiin – vauvoilla tai ilman!

Ps. Onko siellä ruudun toisella puolella suurinpiirtein samanikäisten vauvojen vanhempia – olisi mukava kuulla teidän arjesta, sen haastavista ja hauskoista hetkistä, ja ehkäpä saada vinkkejä erityisesti tuohon öiseen levottomuuteen?

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Vaarallinen rakkaus – ja mitä olen siitä oppinut

Otsikon sanan rakkaus voisi laittaa lainausmerkkeihin- usein tajuamme kuitenkin vasta jälkeenpäin että jokin parisuhteemme ei ole ollut terve- eikä siten oikeaa rakkautta. Kuten olen blogissani aiemmin kertonut olen seurustellut narkomaanin sekä pari kertaa myös väkivaltaisen miehen kanssa. Kaikki nuo suhteet sijoittuvat aikaan kun minulla oli ”tapana” suorastaan janota miesten hyväksyntää, saada hurmattua jokainen vastaantulija, ja myös yrittää parantaa miehiä heidän mitä moninaisimmista ongelmistaan. On aika loogista päätellä mistä tuollainen hyväksynnänkaipuu juontaa, mutta ei siitä tässä postauksessa sen enempää. Onneksi minusta on sittemmin kasvanut terveen itsetunnon omaava, itseään rakastava ja kunnioittava vahva aikuinen nainen.

Parisuhteissa kokemani väkivalta on ollut sekä henkistä että fyysistä. Henkisen väkivallan tunnistaa mielestäni hyvin kuuntelemalla sitä aitoa omaa tunnetta minkä toisen sanat saavat itsessä aikaan. Tuntuvatko ne raskailta, oudoilta, epäjohdonmukaisilta, epäloogisilta, sairailta, vääriltä, yksinkertaisesti pahoilta? Saavatko ne epäröimään, ahdistumaan, ihmettelemään, itkemään, häpeämään? Jos, kyse on henkisestä väkivallasta. Oikeaan rakkauteen ei kuulu se, että haluaa pahoittaa toisen mielen. Oikeaan rakkauteen ei kuulu haukkuminen eikä nimittely, ei kiroaminen, ei huutaminen, eikä minkäänlaisen pahan toivominen toiselle. Oikeaan rakkauteen ei kuulu yritykset muuttaa, kahlita, kontrolloida tai hallita toista. Oikeaan rakkauteen ei kuulu sellainen mustasukkaisuus mikä kohdistuu mihin tahansa ja kaikkeen mahdolliseen- ystäviin, työkavereihin, sukulaisiin, lemmikkieläimeen, televisioon, tietokoneeseen. Oikeaan rakkauteen ei kuulu sekään, että aina selittää oman toista satuttavan käytöksen johtuvan jostain muusta kuin omasta itsestä. Oikeaan rakkauteen kuuluu anteeksipyytäminen vaan ei niin että se tehdään lahjoilla ja ”hyvittelyillä”. Oikeaan rakkauteen ei kuulu se, että toista sohitaan nimenomaan ja tarkoituksella juuri niistä kohdista joiden tietää olevan toiselle herkkiä ja kipeitä.

Minun kokemani henkinen väkivalta on ollut huorittelua, nimittelyä, vähättelyä, eristämistä, kontrollointia, syyllistämistä, arvostelemista, sairaalloista mustasukkaisuutta sekä erittäin taitavaa manipulaatiota. Niin taitavaa, että olen täysin sokaistunut kohtaamani käytöksen edessä- minä, joka olen aina pitänyt itseäni fiksuna, tarkkanäköisenä, sosiaalisesti taitavana, intuitiivisena ja tunne-älykkäänä ihmisenä. Toinen on yksinkertaisesti osannut puhua niin vakuuttavasti,ilmekään värähtämättä ikäänkuin faktoja ladellen, että olen lakannut luottamasta omaan intuitiooni ja alkanut uskoa toisen ”totuutta” omaani enemmän. Tämä on äärimmäisen vaarallista. Muistan kuinka moni ystäväni sekä mm. siskoni toistuvasti ääneen ihmettelivät tilannetta missä olin ja jopa suoraan totesivat minun olevan suhteessani väärinkohdeltu, mutten silti sisäistänyt asiaa. Hälytysmerkki omalle itselleni oli kuitenkin se, kun eräs ystäväni kysyi minulta usein: ”rakastatko sinä häntä?”, enkä koskaan pystynyt vastaamaan kyllä. Pystyin vain olemaan hiljaa.

Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa olla juuri sellainen kuin on, ja myös tuntea olevansa kumppaninsa arvostama, ihan kaikkein heikoimmallakin hetkellä. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa harrastaa ihan mitä haluaa, oli se sitten vaikka tankotanssia tai burleskia. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa viettää aikaa omien ystävien ja oman perheen kanssa ilman että siihen tarvitsee kysyä etukäteen lupa puolisolta, ja ilman että noiden tapaamisten aikana tarvitsee hermostuneena ja syyllisyyttä tuntien kytätä ajankulua. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa pukeutua, meikata ja laittautua juuri niin kuin haluaa. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa olla myös vastakkaista sukupuolta edustavia ystäviä, ja saa jutella myös täysin tuntemattomien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa ei tarvitse kantaa vastuuta tai tuntea syyllisyyttä tilanteissa joissa ei ole vastuullinen tai syyllinen.

Kokemani fyysinen väkivalta on ollut läpsimistä, tukasta vetämistä, kaatamista, kuristamista, potkimista, väkisin riisumista, leukaperistä seinälle nostamista ja pari kertaa myös nyrkillä lyömistä. Sinänsä edellämainitulla luettelolla ei ole mitään väliä, että ihan minkälaisen tahansa fyysisen voiman, vaikka pienenkin, käyttäminen toista kohtaan on fyysistä väkivaltaa. Tönäisy on fyysistä väkivaltaa, vaatteesta repiminen on fyysistä väkivaltaa, paikoillaan pitäminen on fyysistä väkivaltaa. Fyysisellä väkivallalla on taipumus pahentua ajan mittaan. Joka lyö kerran lyö toisenkin. Fyysisen väkivallan taustalla voi olla mitä moninaisimpia asioita – omia traumaattisia kokemuksia väkivallasta, vihanhallinta-ongelmia, päihteiden väärinkäyttöä, mielenterveysongelmia. Olennaista on se, ettei kumppani pysty poistamaan väkivaltaisen käytöksen laukaisijoita tai parantamaan toista väkivallasta. Ei vaikka miten rakastaisi ja vaikka miten yrittäisi, ei vaikka miten ymmärtäisi ja vaikka miten toista terapioisi. Joskus, usein, ammattiapu tai lääkkeetkään eivät auta. Ainoa oikea ratkaisu on lähteä suhteesta ensimmäisen fyysisen väärinkohtelun jälkeen (ei siis ”vasta” ensimmäisen lyönnin jälkeen).

Narkomaanin naisena suurin oppini oli se kuinka hengenvaarallista huumemaailma on, paitsi käyttäjälle itselleen, myös hänen läheisilleen. Opin sen kuinka narkomaani, tai ylipäätään päihteiden väärinkäyttäjä, on mestarivalehtelija. Opin sen että jo tilastojenkin valossa huumeriippuvuudesta on epätodennäköistä koskaan parantua, valitettavasti. Ja vielä opin sen että narkomaanin suurin rakkaus on huumeet. Aina. Mikään ei ole mitään aineiden rinnalla. Ei oma kumppani, mutta ei edes oma lapsi. Ei yhtään mikään tai kukaan. Tämä on juuri se asia minkä huumeet tekevät ihmisen aivoille- tai pitäisikö sanoa sydämelle.

Siinä että haluaa rakastaa ja haluaa toiselle hyvää ei ole mitään pahaa, eikä siitä pidä soimata itseään. Halussa auttaa ei ole mitään pahaa. Ajattelen, että edelläkuvaamani kaltaiset parisuhteet voisivat sattua kenelle tahansa- ne eivät (välttämättä) kerro minusta mitään ihmisenä, eivätkä ne määrittele minua millään tavoin. En tunne häpeää miessuhteistani, enää. Ajattelen niin, että maailmassa on hirveästi ihmisiä joiden on paha olla, ja minä vain satuin kohtaamaan kolme heistä peräkkäin. Luulin rakastuneeni ja luulin pystyväni auttamaan. Ihminen saa erehtyä. En myöskään ihmettele lainkaan miksi rakastuin kyseisiin miehiin. Tiedän etten ollut ainoa joka heihin rakastui. Karismaa, fyysisesti vetoava ulkonäkö (kaljua, korvakoruja, tatuointeja, sopivasti lihaksia, revittyjä farkkuja,”paha poika” – lookia), sanavalmiutta, nokkeluutta, lennokasta läppää, kiihkeää seksiä, laskelmoitua romantiikkaa, matkoja, juhlia. Tämä kelpasi oikein mainiosti nuorelle minulle. Olin noissa suhteissa myös hyvin sinnikäs, sillä lähdin jokaisesta vasta kun olin aivan täydellisen ja lopen uupunut – periksiantamattomuus ja sisukkuus tosin ovat noin muutoinkin osa minua. Ajallisesti tämä ei toki vienyt kovinkaan pitkään, sillä sekä huumeiden että väkivallan sekainen maailma uuvuttaa nopeasti. Viimeinen niitti ja naula arkkuun ovat olleet hetket joissa olen tajunnut eläväni hengenvaarassa ja/tai olevani niin väsynyt etten yksinkertaisesti jaksaisi enää. Sekuntiakaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna koen, että on hyvä edes yrittää olla tietoinen omista sisäisistä motiiveistaan parisuhteessa ollessaan. Paikkaako suhde, toinen ihminen, kenties joitain omia haavoja, tai onko itselle vaikkapa liian haastavaa olla yksin (syystä tai toisesta). On hyvä kysyä itseltään rakastaako oikeasti toista ihmistä, täysin ja kokonaan, vaiko kenties vain niitä tunteita joita toinen saa itsessä aikaan.

Rakkauden ei kuulu tuntua pahalta. Pelko ei kuulu parisuhteeseen. Toisen ihmisen kuuluu saada meistä esiin parhaat puolemme saaden meidät loistamaan. Ei koskaan päinvastoin. Ei koskaan. On myös selvää että jokainen meistä on parempi äiti, isä, sisko, veli, ystävä ja työkaveri silloin kun parisuhde ei vie meiltä energiaa vaan antaa sitä. Tämä on merkityksellistä.

Monelle yllä kirjoittamani tuntuu varmasti itsestäänselvyydeltä. Ainakin paperilla. Ainakin toisten ihmisten elämässä. Hämmästelen itse vieläkin sitä kuinka kestin kolme huonoa parisuhdetta peräkkäin – suhdetta joissa luovuin kaikesta itselleni oikeasti tärkeästä ja kaikesta siitä mihin olen itse aina oikeasti uskonut. Niin vain kävi, ja tiedän että kohtalotovereista ei ole pulaa.

Elämä on lyhyt. Sitä ei pidä tuhlata yritykseen korjata ja parantaa jotain, varsinkaan jos se jokin, joku, rikkoo oman itsemme. Pidetään huolta toisistamme ja itsestämme, mutta ennen kaikkea itsestämme.

Btw, nykyinen mieheni on myöskin kalju, hänellä on korvakorut ja lihaksia, hän on rumpali, hauska ja karismaattinen.

Mutta, iso sellainen, hän on myös kiltti.

Minun tarinassani oli onnellinen loppu.

Ps. Tämän postauksen aihe on niin laaja, että voisin  kirjoittaa siitä kirjan. Olisi mukava – ja tärkeää – jos keskustelu jatkuisi kommenteissa. Minkälaisia kokemuksia –  ja opetuksia – teillä on parisuhdeväkivallasta ja/tai päihderiippuvuuksista parisuhteessa?

Pps. Toivottavasti tästä postauksesta oli apua, jonkinlaista, jollekin!

Ppss. Postauksen ensimmäinen kuva on ajalta, kun elin väkivaltaisessa parisuhteessa, viimeinen kuva viime kesältä. Kasvot kertovat kaiken.

Puheenaiheet Oma elämä Rakkaus Mieli