Otsikon sanan rakkaus voisi laittaa lainausmerkkeihin- usein tajuamme kuitenkin vasta jälkeenpäin että jokin parisuhteemme ei ole ollut terve- eikä siten oikeaa rakkautta. Kuten olen blogissani aiemmin kertonut olen seurustellut narkomaanin sekä pari kertaa myös väkivaltaisen miehen kanssa. Kaikki nuo suhteet sijoittuvat aikaan kun minulla oli ”tapana” suorastaan janota miesten hyväksyntää, saada hurmattua jokainen vastaantulija, ja myös yrittää parantaa miehiä heidän mitä moninaisimmista ongelmistaan. On aika loogista päätellä mistä tuollainen hyväksynnänkaipuu juontaa, mutta ei siitä tässä postauksessa sen enempää. Onneksi minusta on sittemmin kasvanut terveen itsetunnon omaava, itseään rakastava ja kunnioittava vahva aikuinen nainen.

Parisuhteissa kokemani väkivalta on ollut sekä henkistä että fyysistä. Henkisen väkivallan tunnistaa mielestäni hyvin kuuntelemalla sitä aitoa omaa tunnetta minkä toisen sanat saavat itsessä aikaan. Tuntuvatko ne raskailta, oudoilta, epäjohdonmukaisilta, epäloogisilta, sairailta, vääriltä, yksinkertaisesti pahoilta? Saavatko ne epäröimään, ahdistumaan, ihmettelemään, itkemään, häpeämään? Jos, kyse on henkisestä väkivallasta. Oikeaan rakkauteen ei kuulu se, että haluaa pahoittaa toisen mielen. Oikeaan rakkauteen ei kuulu haukkuminen eikä nimittely, ei kiroaminen, ei huutaminen, eikä minkäänlaisen pahan toivominen toiselle. Oikeaan rakkauteen ei kuulu yritykset muuttaa, kahlita, kontrolloida tai hallita toista. Oikeaan rakkauteen ei kuulu sellainen mustasukkaisuus mikä kohdistuu mihin tahansa ja kaikkeen mahdolliseen- ystäviin, työkavereihin, sukulaisiin, lemmikkieläimeen, televisioon, tietokoneeseen. Oikeaan rakkauteen ei kuulu sekään, että aina selittää oman toista satuttavan käytöksen johtuvan jostain muusta kuin omasta itsestä. Oikeaan rakkauteen kuuluu anteeksipyytäminen vaan ei niin että se tehdään lahjoilla ja ”hyvittelyillä”. Oikeaan rakkauteen ei kuulu se, että toista sohitaan nimenomaan ja tarkoituksella juuri niistä kohdista joiden tietää olevan toiselle herkkiä ja kipeitä.

Minun kokemani henkinen väkivalta on ollut huorittelua, nimittelyä, vähättelyä, eristämistä, kontrollointia, syyllistämistä, arvostelemista, sairaalloista mustasukkaisuutta sekä erittäin taitavaa manipulaatiota. Niin taitavaa, että olen täysin sokaistunut kohtaamani käytöksen edessä- minä, joka olen aina pitänyt itseäni fiksuna, tarkkanäköisenä, sosiaalisesti taitavana, intuitiivisena ja tunne-älykkäänä ihmisenä. Toinen on yksinkertaisesti osannut puhua niin vakuuttavasti,ilmekään värähtämättä ikäänkuin faktoja ladellen, että olen lakannut luottamasta omaan intuitiooni ja alkanut uskoa toisen ”totuutta” omaani enemmän. Tämä on äärimmäisen vaarallista. Muistan kuinka moni ystäväni sekä mm. siskoni toistuvasti ääneen ihmettelivät tilannetta missä olin ja jopa suoraan totesivat minun olevan suhteessani väärinkohdeltu, mutten silti sisäistänyt asiaa. Hälytysmerkki omalle itselleni oli kuitenkin se, kun eräs ystäväni kysyi minulta usein: ”rakastatko sinä häntä?”, enkä koskaan pystynyt vastaamaan kyllä. Pystyin vain olemaan hiljaa.

Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa olla juuri sellainen kuin on, ja myös tuntea olevansa kumppaninsa arvostama, ihan kaikkein heikoimmallakin hetkellä. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa harrastaa ihan mitä haluaa, oli se sitten vaikka tankotanssia tai burleskia. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa viettää aikaa omien ystävien ja oman perheen kanssa ilman että siihen tarvitsee kysyä etukäteen lupa puolisolta, ja ilman että noiden tapaamisten aikana tarvitsee hermostuneena ja syyllisyyttä tuntien kytätä ajankulua. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa pukeutua, meikata ja laittautua juuri niin kuin haluaa. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa saa olla myös vastakkaista sukupuolta edustavia ystäviä, ja saa jutella myös täysin tuntemattomien vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Henkisesti väkivallattomassa suhteessa ei tarvitse kantaa vastuuta tai tuntea syyllisyyttä tilanteissa joissa ei ole vastuullinen tai syyllinen.

Kokemani fyysinen väkivalta on ollut läpsimistä, tukasta vetämistä, kaatamista, kuristamista, potkimista, väkisin riisumista, leukaperistä seinälle nostamista ja pari kertaa myös nyrkillä lyömistä. Sinänsä edellämainitulla luettelolla ei ole mitään väliä, että ihan minkälaisen tahansa fyysisen voiman, vaikka pienenkin, käyttäminen toista kohtaan on fyysistä väkivaltaa. Tönäisy on fyysistä väkivaltaa, vaatteesta repiminen on fyysistä väkivaltaa, paikoillaan pitäminen on fyysistä väkivaltaa. Fyysisellä väkivallalla on taipumus pahentua ajan mittaan. Joka lyö kerran lyö toisenkin. Fyysisen väkivallan taustalla voi olla mitä moninaisimpia asioita – omia traumaattisia kokemuksia väkivallasta, vihanhallinta-ongelmia, päihteiden väärinkäyttöä, mielenterveysongelmia. Olennaista on se, ettei kumppani pysty poistamaan väkivaltaisen käytöksen laukaisijoita tai parantamaan toista väkivallasta. Ei vaikka miten rakastaisi ja vaikka miten yrittäisi, ei vaikka miten ymmärtäisi ja vaikka miten toista terapioisi. Joskus, usein, ammattiapu tai lääkkeetkään eivät auta. Ainoa oikea ratkaisu on lähteä suhteesta ensimmäisen fyysisen väärinkohtelun jälkeen (ei siis ”vasta” ensimmäisen lyönnin jälkeen).

Narkomaanin naisena suurin oppini oli se kuinka hengenvaarallista huumemaailma on, paitsi käyttäjälle itselleen, myös hänen läheisilleen. Opin sen kuinka narkomaani, tai ylipäätään päihteiden väärinkäyttäjä, on mestarivalehtelija. Opin sen että jo tilastojenkin valossa huumeriippuvuudesta on epätodennäköistä koskaan parantua, valitettavasti. Ja vielä opin sen että narkomaanin suurin rakkaus on huumeet. Aina. Mikään ei ole mitään aineiden rinnalla. Ei oma kumppani, mutta ei edes oma lapsi. Ei yhtään mikään tai kukaan. Tämä on juuri se asia minkä huumeet tekevät ihmisen aivoille- tai pitäisikö sanoa sydämelle.

Siinä että haluaa rakastaa ja haluaa toiselle hyvää ei ole mitään pahaa, eikä siitä pidä soimata itseään. Halussa auttaa ei ole mitään pahaa. Ajattelen, että edelläkuvaamani kaltaiset parisuhteet voisivat sattua kenelle tahansa- ne eivät (välttämättä) kerro minusta mitään ihmisenä, eivätkä ne määrittele minua millään tavoin. En tunne häpeää miessuhteistani, enää. Ajattelen niin, että maailmassa on hirveästi ihmisiä joiden on paha olla, ja minä vain satuin kohtaamaan kolme heistä peräkkäin. Luulin rakastuneeni ja luulin pystyväni auttamaan. Ihminen saa erehtyä. En myöskään ihmettele lainkaan miksi rakastuin kyseisiin miehiin. Tiedän etten ollut ainoa joka heihin rakastui. Karismaa, fyysisesti vetoava ulkonäkö (kaljua, korvakoruja, tatuointeja, sopivasti lihaksia, revittyjä farkkuja,”paha poika” – lookia), sanavalmiutta, nokkeluutta, lennokasta läppää, kiihkeää seksiä, laskelmoitua romantiikkaa, matkoja, juhlia. Tämä kelpasi oikein mainiosti nuorelle minulle. Olin noissa suhteissa myös hyvin sinnikäs, sillä lähdin jokaisesta vasta kun olin aivan täydellisen ja lopen uupunut – periksiantamattomuus ja sisukkuus tosin ovat noin muutoinkin osa minua. Ajallisesti tämä ei toki vienyt kovinkaan pitkään, sillä sekä huumeiden että väkivallan sekainen maailma uuvuttaa nopeasti. Viimeinen niitti ja naula arkkuun ovat olleet hetket joissa olen tajunnut eläväni hengenvaarassa ja/tai olevani niin väsynyt etten yksinkertaisesti jaksaisi enää. Sekuntiakaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna koen, että on hyvä edes yrittää olla tietoinen omista sisäisistä motiiveistaan parisuhteessa ollessaan. Paikkaako suhde, toinen ihminen, kenties joitain omia haavoja, tai onko itselle vaikkapa liian haastavaa olla yksin (syystä tai toisesta). On hyvä kysyä itseltään rakastaako oikeasti toista ihmistä, täysin ja kokonaan, vaiko kenties vain niitä tunteita joita toinen saa itsessä aikaan.

Rakkauden ei kuulu tuntua pahalta. Pelko ei kuulu parisuhteeseen. Toisen ihmisen kuuluu saada meistä esiin parhaat puolemme saaden meidät loistamaan. Ei koskaan päinvastoin. Ei koskaan. On myös selvää että jokainen meistä on parempi äiti, isä, sisko, veli, ystävä ja työkaveri silloin kun parisuhde ei vie meiltä energiaa vaan antaa sitä. Tämä on merkityksellistä.

Monelle yllä kirjoittamani tuntuu varmasti itsestäänselvyydeltä. Ainakin paperilla. Ainakin toisten ihmisten elämässä. Hämmästelen itse vieläkin sitä kuinka kestin kolme huonoa parisuhdetta peräkkäin – suhdetta joissa luovuin kaikesta itselleni oikeasti tärkeästä ja kaikesta siitä mihin olen itse aina oikeasti uskonut. Niin vain kävi, ja tiedän että kohtalotovereista ei ole pulaa.

Elämä on lyhyt. Sitä ei pidä tuhlata yritykseen korjata ja parantaa jotain, varsinkaan jos se jokin, joku, rikkoo oman itsemme. Pidetään huolta toisistamme ja itsestämme, mutta ennen kaikkea itsestämme.

Btw, nykyinen mieheni on myöskin kalju, hänellä on korvakorut ja lihaksia, hän on rumpali, hauska ja karismaattinen.

Mutta, iso sellainen, hän on myös kiltti.

Minun tarinassani oli onnellinen loppu.

Ps. Tämän postauksen aihe on niin laaja, että voisin  kirjoittaa siitä kirjan. Olisi mukava – ja tärkeää – jos keskustelu jatkuisi kommenteissa. Minkälaisia kokemuksia –  ja opetuksia – teillä on parisuhdeväkivallasta ja/tai päihderiippuvuuksista parisuhteessa?

Pps. Toivottavasti tästä postauksesta oli apua, jonkinlaista, jollekin!

Ppss. Postauksen ensimmäinen kuva on ajalta, kun elin väkivaltaisessa parisuhteessa, viimeinen kuva viime kesältä. Kasvot kertovat kaiken.