Olen ollut äitinä nyt nippanappa kahdeksan kuukautta – en siis varsinaisesti kokemus-asiantuntija – uskallan silti kirjoittaa tämän postauksen, ja ”lukita” mielipiteeni äitiydestä (ovat ne sitten pysyneet samoina tai muuttuneet äidiksi tulemisen myötä). Alla listaus siitä, mitä ajattelin ennen ja jälkeen:

Kotiäitiys on eri tavalla raskasta kuin töissä käyminen mutta silti kevyempää/kivempaa. Kyllä! Tämä on varmasti hyvin persoona-kohtaista. Olen itse sekä tunnollinen että perfektionismiin taipuvainen ihminen, ja toisaalta aika huono kestämään stressiä ja painetta. Tämä on se syy, minkä vuoksi olen kokenut lapsen hoitamisen kotona (henkisesti) kevyemmäksi kuin töissä käymisen. Kotona saa olla juuri sellainen kuin on (vaikka sitten väsynyt ja tukka sekaisin ja huonolla tuulella), enkä ole vastuussa mistään kenellekään muulle kuin itselleni – tämä helpottaa kaltaistani tyyppiä paljon! Äitiyslomailussa myös se on tuntunut erityisen ihanalta, kun ei päivän aikana ole pakko lähteä yhtään minnekään. Se kun ei tarvitse autoilla pimeässä ja huonossa kelissä. Se kun ei tarvitse suunnitella ja ideoida ja organisoida ja järjestellä yhtään mitään (nimimerkillä opena koko ikänsä), vaan voi keskittyä yksinkertaisiin ja samanlaisina toistuviin asioihin (vauvan hoitaminen on loppupeleissä todellakin aika yksinkertaista). Fyysisesti en toki ole koskaan ollut näin väsynyt, mutta kestän fyysistä väsymystä paremmin kuin henkistä.

Äitiys on alituista huolissaan olemista. Kyllähän se on. Tunnen joka päivä huolta siitä, että Viljamille sattuu jotain pahaa. Tunnen huolta siitä, saako hän ystäviä ja löytääkö ns. oman paikkansa tulevaisuudessa. Pelkään sitä, että joku on hänelle joskus ilkeä tai rikkoo hänen fyysistä koskemattomuuttaan. Tunnen huolta hänen terveydestään. Tunnen huolta siitä, kasvaako hänestä varmasti onnellinen ja oman itsensä näköinen, aito persoona. Mutta – itseäni lainaten; huolissaan oleminen ei auta mitään, huolehtiminen auttaa. Niinpä aion äitinä huolehtia parhaani mukaan ihan joka päivä siitä, että lapsellani olisi kaikki hyvin.

Perhepäivähoito on lapselle paras vaihtoehto. Tämä oli mutu- tuntumani aiemmin, eikä minulla toki vieläkään ole konkreettista kokemusta asiasta. Tällä hetkellä ajattelen asian riippuvan täysin perhepäivähoidosta tai päiväkodista – tähän tulokseen olen tullut asiaa monin tavoin selviteltyäni. Perhepäivähoidossa lapsella ei välttämättä ole ikätovereita. Toiminta ei välttämättä ole yhtä suunnitelmallista, tavoitteellista, monipuolista ja luovaa kuin päiväkodissa (tai sitten on). Perhepäivähoidon toimintaa ei ehkä aina valvota samoin kuin päiväkotien. Toisaalta – (suuressa) päiväkodissa lapsi saattaa ”hukkua” ryhmään eikä yksilöllinen huomatuksi tuleminen tai vaikka turvallisuudesta huolehtiminen onnistu samoin kuin pienemmässä perhepäivähoidossa. Pöpöt jyllää eniten siellä missä on paljon lapsia jakamassa samoja tiloja ja välineitä. Heilun siis kahden vaiheilla, mutta päätös on tehtävä pian.

Äitiys aiheuttaa identiteettikriisin sitovuudessaan. Ei, minulle ei käynyt näin, mutta se johtunee iästä. Minua ei haittaa lainkaan että lapseni on minusta täysin riippuvainen ja täysin minussa kiinni. En koe joutuvani uhraamaan yhtään mitään hänen vuokseen. Tämä on juuri sitä mitä haluan, ja mitä olen aina halunnut. En haluaisi ollaan missään muualla tai mitään muuta juuri nyt. Tämä lienee yksi hyvistä puolista siinä kun saa lapsen hiukan vanhemmalla iällä.

Huoli omasta terveydestä kasvaa äitiyden myötä. Kyllä. Huoleni tästä on niin suuri, että joutunen käymään asiasta psykologin juttusilla. Minä todella pelkään että sairastun. Pelkään että Viljami menettää äitinsä ja minä ainoan lapseni liian aikaisin. Järjellä toki tajuan, ettei pelossa voi elää, mutta kyse on tunteesta. Toisaalta minulla on vahva luotto elämään ja asioiden tarkoituksenmukaisuuteen – en oikein usko sellaiseen ”tarkoitukseen”, että saan lapsen vuosikausien yrittämisen jälkeen vain menettääksemme toisemme.

Pikkuvauva-arki ei ole ”liian” raskasta. Hah, kyllä se on, valitettavasti! Ihmisen fysiologiaa ei yksinkertaisesti ole luotu pärjäämään näin vähillä unilla, ja aiempi olettamukseni siitä että pystyn kuromaan univelat vauvan päikkäreiden aikaan on osoittautunut aika mahdottomaksi. Ensinnäkään Viljami ei enää nuku kuin noin puolen tunnin päikkäreitä (muuta kuin vaunulenkillä), toisekseen hänen lyhyiden päiväunien aikaan minun on yleensä ihan pakko tehdä jotain muuta kuin nukkua (käydä suihkussa, syödä, maksaa laskut, tyhjentää astianpesukone jne.). En ole eläissäni kokenut tällaista univelkaa, ja huomaan sen alkaneen kuormittaa ei ainoastaan päätäni vaan koko kroppaa. Olen ollut lievässä flunssassa jo yli kuukauden, ja teinivuosien psoriasis puhkesi hiljattain uudelleen 25 vuoden tauon jälkeen. It is what it is. Kaikki on onneksi väliaikaista ja rakkauteni suuruus lastani kohtaan voittaa kaiken.

Rakkaus omaa lasta kohtaan on ääretöntä. Kyllä! On jännä miten maailmassa jossa kaikki muuttuu koko ajan eikä varmaa ole mikään muu kuin epävarma, on rakkaus omaa lasta kohtaan muuttumaton. Se vain on. Nyt ja ikuisesti ja aina. Mikään ei voi rikkoa sitä. Mikään ei voi edes horjuttaa sitä. Se on itsestäänselvää ja automaattista. Ja täysin ääretöntä – ei pohjaa laisinkaan.

Äitiys muuttaa elämän arvot ja mullistaa ihan kaiken. Kyllä ja ei. Minun arvoni eivät ole muuttuneet. Minä en ole muuttunut. Parisuhteeni on muuttunut. Ajankäyttöni on muuttunut. Ajankulku on muuttunut (aika kulkee nopeammin).

Naisellisuus ja seksikkyys katoaa äitiyteen. Ei. Raskaus teki minulle hyvää – se muutti elintapojani entistä terveellisemmiksi ja laihdutti minua 12 kiloa. Raskaus sai minut hehkumaan onnea ja naisellisuutta – koen äitiyden kaikessa rankkuudessaan tehneen samoin. Minusta on siistiä – ja seksikästä – olla 45 -vuotias 8- kuukautisen äiti!

Vauvan kanssa on ihana harrastaa. Teoriassa kyllä, mutta käytännössä ainakin minun on ollut haastava löytää sijainniltaan ja ajankohdaltaan sellaista harrastusta mikä ei sotkisi vauvan päivärytmiä. Harrastusta missä olisi mutkatonta tai pelkästään rentouttavaa käydä. Meidän muskarin toimipiste on keskustassa, jonne menomatka kestää 30 min., paluumatka pahimmassa ruuhka-ajassa 45 min. Näin ollen muskari menee aina väkisinkin osin päällekkäin sekä Viljamin päiväunien että ruokailujen kanssa. Vauvan kanssa harrastaminen ei ole niin simppeliä kuin ajattelin sen olevan, mutta onneksi kuitenkin sen verran elämyksellisiä hetkiä tarjoavaa että aion jatkaa (niin muskaria kuin vauva-uintiakin).

Lapsen tulo koettelee parisuhdetta. Kyllä, näin on rehellisyyden nimissä myönnettävä. Ilmiö on mielestäni vähän sama kuin mikä tahansa tavallisuudesta poikkeava tai tavallista raskaampi elämäntilanne (kuten vaikka talonrakennus tai puolison sairastuminen). Raskaissa elämäntilanteissa pariskunnilla on mielestäni kaksi vaihtoehtoa: joko he katsovat yhdessä samaan suuntaan toimien toisiaan tukevana tiiminä – tai stressi ja väsymys ajaa puolisot olemaan napit vastakkain, väsymystään toisiinsa purkaen, kytäten koko ajan sitä mitä toinen tekee väärin tai missä itse on parempi. Me olemme mieheni kanssa tällä hetkellä jossain näiden kahden vaihtoehdon välimaastossa, plussan puolella kuitenkin. Jatkuva väsymys on tehnyt minusta (miehestäni myös) kärsimättömän, lyhytpinnaisen, ja toisinaan alavireisen jopa siinä määrin etten meinaa tunnistaa itse itseäni. Pidän tätä kuitenkin inhimillisenä ja –  väliaikaisena. Väsyneinä ja ärtyisinäkin koen, että olemme hyvä tiimi mieheni kanssa. Meillä on selkeä ja toimiva työnjako asioiden suhteen (sanaton sellainen) ja vastuunkantomme vauvanhoidosta on tasapuolinen. On myös kaksi elintärkeää asiaa joista olemme pystyneet pitämään kiinni kaiken tämän keskellä: hellyys ja huumori. Suosittelen!

Minkälaisia ajatuksia teillä on ollut äitiydestä (tai isyydestä) ennen ja jälkeen?

Rentouttavaa viikonloppua kaikille äideille ja isille – ja blogini lukijoille – toivoo Päivi ja Viljami!